Ylpeä kirkosta

Hyvät kirkolliskokousedustajat, työtoverit yhteisessä vastuunkannossa.

Asialista tässä päätösistunnossa ei ollut pitkä. Saimme viikon kuluessa hyvissä ajoin valmiiksi ne asiat, joiden oli määräkin valmistua. Olemme istuneet tässä täysistuntosalissa tavanomaista vähemmän, ja siksi aikaa on riittänyt muuhun kuten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Monissa keskusteluissa on muisteltu kulunutta neljää vuotta, ja monet ovat matkanneet ajatuksissaan vähän kauemmaksikin taaksepäin.

Olen koettanut muistella, miltä tuntui ensimmäisen kerran istua omalle nimetylle paikalle tässä salissa. Itselläni tuo hetki oli toukokuussa 2008, kun Lapuan hiippakunnan pappisedustajana löysin paikkani Johannes Leppäsen vierestä. Kokenut edustaja neuvoi aloittelijaa ja avasi vaikutelmiaan kirkolliskokoustyöskentelystä. Muistan Johannes Leppäsen todenneen muun muassa, kuinka tässä salissa todella kuunnellaan edustajatoverien puheenvuoroja. Nyt yksitoista ja puoli vuotta myöhemmin voin tähän havaintoon edelleen yhtyä.

Uutena kirkolliskokousedustajana muistan kantaneeni huolta siitä, onko minulla annettavaa Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tässä salissa ja tässä tehtävässä. Muistan kuinka käytin ensimmäisen puheenvuoroni, ja siinä taisin esittää nyt jo unohtamani näkökohdan edellisen vuoden toimintakertomuksesta. Muiden edustajien viisaita ja asiantuntevia puheita kuunnellessani mietin, mahtaisiko oma puheenvuoroni olla merkityksellinen. Mitä uutta se voisi tuoda? Entä jos tulenkin sanoneeksi jotakin sellaista, joka ei lopulta olekaan tärkeää käsiteltävän asian kannalta? Jospa vain nolaan itseni? Muistan jännityksen, joka edelsi puheenvuoropyyntönapin painallusta. Sain sitten puheenvuoron pidettyä ja voitin jotakin itsessäni. Huomasin, että minua kuunneltiin.

Paikallani istuessani koin olevani hyvässä ja tärkeässä joukossa. Tuntui etuoikeutetulta saada olla kirkon edustaja kirkolliskokouksessa. Yhden tunteen muistan erityisen selvästi. Olin ylpeä kirkostamme, jossa moniäänisyys on vahvaa ja toisinaan myös kuuluvaa. Vaikka edustajatoverien sanat paljastivat hyvinkin erilaisia tulokulmia luterilaisen kirkkomme kehittämiseen ja vaikka monissa puheissa oli mukana paljon tunnetta ja vaikka en alkuunkaan voinut kaikkea kuulemaani ymmärtää, olin ylpeä. Tällainen on meidän kirkkomme, ajattelin. Monenlaisten riitasointujen läpi saattoi kuulla kaipuun yhteyteen, yhteiseen säveleen ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Kun tänään kolmatta kauttaan lopettavana kirkolliskokousedustajana kysyn itseltäni, miltä nyt tuntuu, tunnistan edelleen ylpeyden kirkostamme – enkä pelkästään siksi, että joku voi pitää sitä virkavelvollisuutenani. Esimerkiksi maanantaina oli hienoa kuulla, mitä ministeri Kosonen sanoi kirkon merkityksestä. Ylpeyden rinnalle on toki ilmaantunut monia muitakin tunteita. Ärtymys, kun tärkeäksi katsomaani asiaan ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Pettymys, kun itselleni tärkeä asia ei saanutkaan riittävästi kannatusta. Harmistus, kun tarkoitusperiäni ei mielestäni ole ymmärretty. Voimattomuus, kun näkökannat ovat poikenneet niin paljon toisistaan, että yhteisen tien löytäminen on vaikuttanut mahdottomalta. Mutta tunteisiin ovat kuuluneet myös ilo monenlaisten ihmisten kohtaamisesta ja uusista tuttavuuksista, tyytyväisyys turvallisesta ilmapiiristä ja kiitollisuus yhteisistä kokemuksista.

Täällä kirkolliskokouksessa jos missä on käynyt selväksi, että kirkkomme ei ole valmis. Tässä salissa joudutaan punnitsemaan, miten mennyt ja tuleva suhteutuvat toisiinsa juuri tänä päivänä ja tässä suomalaisessa ympäristössä. Jokainen täällä käsiteltävä asia on saanut alkunsa jostakin muutostarpeesta. Näkökulmasta riippuen näissä muutospäätöksissä on joko onnistuttu tai epäonnistuttu.

Se, että kirkkomme muutosvauhti on liian hidas tai liian nopea tai että kirkollinen päätöksenteko koetaan kankeaksi, voi aivan ymmärrettävästi herättää myös turhautumisen tunteita. En voi kiistää, ettenkö itsekin olisi sellaista kokenut. Silti huomaan, että häpeää tästä kirkosta en ole koskaan tuntenut. Erilaisten julkisuudessa esiintyneiden kohujen yhteydessä mieleen on voinut nousta harmistusta ja surua mutta ei varsinaista häpeää, siis sellaista häpeää, joka ajaisi ottamaan etäisyyttä tästä monimuotoisesta yhteisöstä tai jopa sanoutumaan siitä irti.

Kirkko on syntisten yhteisö tai, kuten Martti Luther sanoo, syntisten sairaala. Kirkon tehtävä ei ole pitää esillä itseään vaan ylösnoussutta Jeesusta Kristusta, häntä, joka ei häpeä kenenkään seuraa. Arkuuden ja palon keskelle hän tuo rohkeuden, syyllisyyden vaivaamille hän tuo anteeksiannon ja armon sekä ahdistusten vaivaamille toivon. Siellä, missä on vääryyttä ja pahuutta, hän kehottaa parannuksentekoon ja kannustaa uuteen elämään. Missään tilanteessa hän ei häpeä ketään ihmistä, sillä hän rakastaa. Jospa juuri rakkautensa takia Herramme on myös – ainakin vähän – ylpeä meistä.