Toivoa ja kiitollisuutta vaikeuksien keskellä

Matt. 21:12-17

Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat ja sanoi heille: ”On kirjoitettu: ”Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” Mutta te teette siitä rosvojen luolan.”
    Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: ”Hoosianna, Daavidin Poika!”, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: ”Kuuletko, mitä nuo huutavat?” ”Kuulen”, vastasi Jeesus. ”Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi”?” Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä.

Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon. Viikon varrella luettavat Uuden testamentin kertomukset kuvaavat hetki hetkeltä Jeesuksen kulkua yhä syvemmälle vaikeuksiin ja vaivoihin. Pitkäperjantai ja Golgata häämöttävät edessä. Meidän ajatuksiamme suunnataan ilmiöihin ja asioihin, jotka eivät ole miellyttäviä. Niin on oikeastaan tapahtunut koko muutaman viikon jatkuneen paastonajan kuluessa, kun meiltä on kysytty monestakin eri näkökulmasta, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Olisi mukavaa, jos aina voisi keskittyä vain mukavalta tuntuviin asioihin. Helppous vaikuttaa paremmalta kuin vaikeus. Toisinaan kuulee kysyttävän, miksi kirkossa puhutaan niin paljon ikävistä ja vaikeista asioista. Monen mielestä sellaiset käsitteet kuin synti, kiusaus, ahdistus ja kuolema luovat ympärilleen kielteisyyden ja synkkyyden ilmapiirin. Mielikuvat kristillisestä uskosta ja kirkon elämästä voivat tämän takia yksipuolistua ja vääristyä.

Olkoon asia mikä hyvänsä, vaikeneminen ei takaa, että ne poistuisivat. Niinpä elämän vastoinkäymiset, ikävät ja vaikeat asiat eivät katoa sillä, että niistä ei puhuta. Paastonaika ja hiljainen viikko ovat kirkon vuodenkierrossa erityistä aikaa, jolloin meitä rohkaistaan kohtaamaan elämän vaikeampaa puolta avoimesti, pelottomasti ja toiveikkaasti.

Päivän evankeliumissa Jeesus kohtaa Jerusalemin temppelissä sokeita ja rampoja. He olivat vammojensa takia syrjäytettyjä, jotka on jätetty oman onnensa nojaan. Heille jokainen päivä merkitsi selviytymiskamppailua. Osattomuuden, alamittaisuuden ja unohdetuksi tulemisen tunteet epäilemättä tekivät heidän elämänsä raskaaksi, puhumattakaan siitä, että heitä ei vammojensa vuoksi ollut otettu vastaan niihin yhteisöihin, joiden keskellä he elivät. Elämän kovuus oli tullut heille tutuksi. Kun Jeesus paransi heidät, kyse oli muustakin kuin ruumiillisen kyvykkyyden palautumisesta. He saivat takaisin paikkansa yhteisössä. He saivat mahdollisuuden aloittaa alusta. Jeesus osoitti paitsi heille myös kaikille muille paikalla olleille, että nämäkin ihmiset ovat Jumalan luomia ja rakastamia. Jeesuksen toiminta heikkojen ja sivuun joutuneiden puolesta oli aina haaste kaikille, jotka olivat tapahtumissa mukana, koko yhteisölle.

Erityinen haaste se oli yhteisön johtohahmoille, Jeesuksen väsymättömille arvostelijoille, ylipapeille ja lainopettajille, uskonnollisille auktoriteeteille, joiden uskottiin pätevästi pystyvän joka tilanteessa kertomaan ihmisille, mikä kulloinkin on Jumalan tahto. Heitä ei syrjäytyminen tai osattomaksi jääminen vaivannut. He olivat asemansa perusteella inhimillisten arvojärjestysten huipulla. Ja olihan heillä tukenaan auktoriteeteista mahtavin: itse Jumala. Silti hekin painiskelivat vaikeiden tunteidensa kanssa. Heillä ei ollut hyvä olla, kun he seurasivat Jeesuksen toimintaa. Heitä vaivasi yksi erityinen, peri-inhimillinen vitsaus, nimittäin kateus.

Ylipapit ja lainopettajat eivät näytä laittaneen mitään painoa sille, että Jeesus teki hyvää lukuisille ihmisille. He kiinnittivät huomion ainoastaan siihen, että niin monet etsiytyivät Jeesuksen seuraan, kuuntelivat Jeesusta ja uskoivat hänen toimivan Jumalan asialla. Jeesus oli uhka ylipappien ja lainopettajien uskonnolliselle auktoriteetille. Kateus oli päässyt pesiytymään heidän ajatteluunsa ja asenteisiinsa. Eivät he sitä kenties itse huomanneet, mutta selvää oli, että Jeesuksen nauttima suosio oli pois huomiosta, jonka he arvelivat kuuluvan itselleen. Kun sitten vielä lastenkin kuultiin tervehtivän temppelissä Jeesusta Hoosianna-huudoin, he kokivat joutuvansa syrjään.

Kateus on ikävä seuralainen. Se myrkyttää mielen ja kahlitsee sielun toisten tarkkailuun ja ahdistavaan vertailuun. Kielteiset ajatukset toisesta ihmisestä voivat näkyä kampittamisena, pahan puhumisena ja oman ylemmyyden vääränlaisena korostamisena. Riittävän kauan vaikuttaessaan kateus muuttuu kaunaisuudeksi ja lopulta jopa vihaksi. Se mitä tapahtui Golgatalla pitkänäperjantaina, johtui paljolti kateudesta. Kateus on taustalla monissa ihmisten, ihmisryhmien ja jopa valtioiden välisissä konflikteissa.

Kateuden tunteiden sisäinen logiikka on kummallinen. 1200-luvulla elänyt Tuomas Akvinolainen, yksi kristikunnan tärkeimmistä opettajista, määritteli kateuden näin: kateus on surua siitä, että joku toinen saa osakseen jotakin hyvää. Kateuden tunne uskottelee, että se hyvä, jonka joku toinen saa osakseen, on pois minulta itseltäni, että minun olisi kuulunut saada tuo hyvä itselleni. Tällä tavalla kateus kahlitsee ihmisen vertailuun, alamittaisuuden tunteisiin ja syrjään jäämisen kokemuksiin. Kateus hiljentää ilon, varsinkin sen ilon, jota voidaan kokea toisen ihmisen saaman hyvän ja hänen onnistumisiensa vuoksi.

Lapset osoittivat temppelissä Jeesukselle vanhan heprealaisen, alun alkaen kuninkaille osoitetun avunpyyntö- ja ylistyshuudon: ”Hoosianna, Daavidin Poika!” Hoosianna! Auta! Armahda! Tämä rukous on paikallaan paitsi ilon, onnistumisten ja elämän valoisien vaiheiden aikana. Mutta erityisen paikallaan se on silloin, kun raskaat tunteet vaivaavat mieltä, kun tulevaisuus on varjojen peitossa ja ajatukset ovat täynnä huolta, kenties jopa surua siitä hyvästä, jonka huomaa jonkun toisen saaneen osakseen. Hoosianna! on rukous, joka sopii myös meille jokaiselle, jotka tunnistamme itsestämme kateuden.

Hoosianna, Daavidin Poika, Herramme Jeesus. Näet ajatuksemme ja tunteemme. Kulje kanssamme joka hetki ja pysy vierellämme erityisesti silloin, kun mielemme täyttää huoli, suru ja alakulo. Salli kateuden muuttua kiitokseksi, toivottomuuden toivoksi. Aamen.