Tiellä vai kujalla?

Kirkon diakonian ja kasvatuksen päivien otsikoksi on valittu kysymys Tiellä vai kujalla?

Minä kuulen kysymyksessä pohdinnan, osaammeko katsoa asioita riittävän laajasti, kuin leveällä valtatiellä, vai onko näkökulmamme kapeutunut sivuilla nousevien korkeiden talojen välisellä kapealla kulkureitillä. On todennäköistä, että päivien otsikon taustalla on toisenlaisia pohdintoja, ja epäilemättä jollekulle muulle kysymys avautuu aivan toisella tavalla. Itse kuitenkin siis näen tässä mahdollisuuden aprikoida, onko näköalamme riittävän laaja ja syvällinen, kun puhumme kirkkomme työstä diakonian ja kasvatuksen saralla. Siksi haluan seuraavassa kanssanne kysellä, mitä tarkoittaa palvelu tehtävänä, asenteena ja työnä.

Aloitan asenteesta, siitä taustalla vaikuttavasta mielenmaisemasta ja ajattelutavasta, joka heijastuu tavassamme tehdä työtä kirkossa. Ensinnäkin on muistettava, että kirkko on hengellinen yhteisö, joka uskoo olevansa Jumalan asialla. Kirkko puhuu ja opettaa Jumalasta, mutta samalla se elää Jumalan varassa. Jeesuksen opetuksissa Jumalan valtakunnan käsitteellä on keskeinen sija, ja juuri sitä kirkko tässä maailmassa rakentaa ja toteuttaa.

Edellä sanotusta seuraa, että kaikki kirkossamme tehtävä työ on luonteeltaan hengellistä. Toisinaan voi havaita kirkon työntekijäryhmiä jaoteltavan hengellisen työn tekijöihin ja tukipalvelujen työntekijöihin. Tällaisella jaottelulla on oma merkityksensä, mutta se ei saa tarkoittaa sitä, että joidenkin kirkon työntekijöiden ei katsottaisi tekevän hengellistä työtä. Ammattinimikkeestä riippumatta jokainen kirkon työntekijä rakentaa kirkkoa ja Jumalan valtakuntaa.

Tästä edelleen seuraa, että kirkon työ – olkoon se millaista ja minkä ammattilaisen tekemää tahansa – on aina työtä, jota itse Jumala Pyhässä Hengessään tekee. Kukaan meistä ei ole omalla asiallaan. Toivon, että tämä ei kuulosta liian hurskaalta, koska nähdäkseni juuri tässä on kirkon työn ydin: Jumala käyttää tavallisia ihmisiä osoittaakseen rakkautensa tavallisille ihmisille. Taju siitä, että on kutsuttu Jumalan valtakunnan työhön, antaa työhön motivaation ja innostuksen.

Ymmärrykseen kirkon työstä Jumalan työnä perustuu se, mitä itse tehtävän luonteesta voi sanoa. Uudessa testamentissa Jeesus puhuu paljon palvelemisesta. Meille tutuin kreikankielinen palvelijaa merkitsevä sana on diakonía. Se kuvaa palvelijan työn luonnetta ennen kaikkea toisen ihmisen auttamisena, avustamisena ja tukemisena. Toinen kreikankielinen sana suomenkieliselle palvelija-sanalle on doulos, sana, jota käytetään sekä palvelijasta että orjasta.

Nyt huomio ei kiinnitykään palvelijan työn luonteeseen vaan hänen asemaansa työnantajansa alaisena. Kyse on sanalla sanoen työntekijän omasta suhteesta Jumalaan ja siitä, miten hän oman työnsä ja elämänsä keskellä tätä suhdetta hoitaa. Tähän näkökulmaan liittyy vielä kolmas kreikankielinen sana, jota käytetään uudessa testamentissa palvelemisesta: leitourgia, siis liturgia eli jumalanpalvelus. Oman spiritualiteetin, hengellisen elämän hoitaminen eli liturgia yksin ja yhdessä on kirkon työntekijän tärkeä voimanlähde.

Kirkon ja Jumalan valtakunnan työn sisältönä on siis auttaminen, avustaminen ja tukeminen kaikenlaisissa mahdollisissa muodoissaan, mutta se on sitä siksi, että työntekijä on kokonaisvaltaisesti Jumalan asialla. Hän ei ole sitä orjuutettuna, mutta hän on sitä koko ihmisenä kaikkineen. Tätä tarkoitetaan, kun kirkon työtä nimitetään kutsumustyöksi.

Sitten on vielä kolmanneksi tarkasteltava palvelemista tavoitteellisena työnä. Mihin kirkko pyrkii, kun sen työntekijät ovat saaneet tehtäväkseen monimuotoisessa työssään palvella ihmisiä muun muassa diakonian ja kasvatuksen saralla? Kun diakoniatyöntekijä keskustelee hänen luokseen tulleen ihmisen kanssa ja antaa hänelle kenties avustusta, tai kun hän vierailee yksinäisen vanhuksen luona tai järjestää päivätoimintaa jollekin erityisryhmälle, hän tekee samaa palvelutyötä, kuin lapsityönohjaaja, joka leikkii ja laulaa lasten kanssa ja tapaa lasten perheenjäseniä, tai nuorisotyönohjaaja, joka kuuntelee nuorten ajatuksia koulussa tai nuorten illoissa ja lähtee leirille varhaisnuorten kanssa.

Tätä työtä tehdään myös siksi, että juuri tällaisena sitä ei tehdä missään muualla. Tästä nousee kirkon työn yhteiskunnallinen merkitys – se on haaste ja muistutus päättäjille ja kaikille yhteiskunnan toimijoille nähdä ihmisen ja inhimillisyyden merkitys palvelemisen ja ihmisarvon kunnioittamisen kautta.

He kaikki – ja paremminkin – me kaikki kirkon työssä, teemme samaa kirkon, Jumalan valtakunnan ja evankeliumin palvelun työtä. Tämän työn tavoitteena on auttaa ihmisiä huomaamaan elämässään iloa ja toivoa. Juuri niistähän on kysymys evankeliumissa, ilosanomassa, joka kertoo, että Jumala on mukana elämässämme ja että Jeesuksen ylösnousemuksessa kuolemakin on voitettu.

Tiellä vai kujalla? Omassa virassani kokisin epäilemättä joutuneeni ahtaalle kujalle, jos kadottaisin näköpiiristäni sen, että tässä työssä en ole omalla asiallani tai jos näkisin omat tehtäväni pelkkänä irrallisten suoritusten sarjana. Minulle on tärkeää saada tehdä kirkon työtä yhdessä muiden kanssa, teidänkin kanssanne. Pysytään siis yhteisellä tiellä, avarassa tilassa, jossa on ilmavuutta ja jossa emme unohda, että itse asiassa Jumala on se, joka tekee työn, ja siihen hän tarvitsee meitä.