Piispainkirje kutsuu keskusteluun Raamatusta

”Ihmiset luulevat minua vossikaksi, jonka voi milloin tahansa viheltää palvelukseensa.” Näin lausui aikanaan arkkipiispa Ilmari Salomies, jonka kausi arkkipiispana ajoittui 1950-luvulle ja 1960-luvun alkuun. Jo tuolloin maailma ja kirkko sen mukana olivat nopeassa muutoksessa, joka sittemmin vain kiihtyi. Arkkipiispa ja myös muut piispat kokivat, että heiltä pyydettiin yhä useammin kannanottoja milloin mihinkin ajankohtaiseen kysymykseen.

Ulkoinen paine ja sisäinen tarve sanoa jotakin on aina kuulunut johtajien osaan, myös kirkossa. Puhutaan kirkon äänestä. Tästä seuraavaksi jokunen huomio.

Aina kirkon ääni ei löydy heti eikä se heti tiedä, mitä se sanoisi. Uusiin kysymyksiin tarvitaan uusia vastauksia, jotka on ensin etsittävä ja sitten saavutettava niistä riittävä yksimielisyys, jotta ne voitaisiin lausua koko kirkon yhteisellä äänellä. Myös sanomiset tavat ja kanavat kehittyvät, ja nekin vaativat opettelua. Oppimista kirittää, että kirkon äänenkäytön soisi olevan mieluummin ennakoivaa kuin reaktiivista.

Toinen huomio koskee sitä, kuka käyttää kirkon ääntä ja miten se muodostuu. Käytännössä äänilähteitä on kirkossa paljon. Moni viranhaltija, toimihenkilö ja muu kirkon edustaja puhuu omalta paikaltaan kirkon äänellä. Piispojen viranhoitoon on aina katsottu kuuluvan, että he kirkon hengellisinä johtajina ja opettajina ovat arvovaltaisia kirkon äänen käyttäjiä. Jokainen piispa puhuu viranhoidossaan kirkon äänellä ja piispojen kollegio puhuu kirkon äänellä silloin, kun yhteisesti jotakin sanotaan.

Kolmanneksi, kirkon ääntä käytetään ja se kuullaan aina jossakin asiayhteydessä, joidenkin reunaehtojen vallitessa. Jotkut näistä yhteyksistä ovat suppeampia ja toiset laajempia. Suppeampia asiayhteyksiä luonnehtii ajankohtaisuus ja nopeuden, suoranaisen kiireellisyyden vaatimus. Sosiaalisen median vaikutusta ei tässä voi vähätellä. Laajemmissa yhteyksissä asioita tarkastellaan pidemmällä aikavälillä ja kirkon ääni muotoutuu syvällisemmän analyysin ja harkinnan tuloksena.

Tällaiset seikat vaikuttavat taustalla, kun tänään julkistetaan ensimmäinen piispainkirje, Raamattu ja kirkko. Piispojen yhteiset kannanotot eivät sinänsä ole mikään uusi asia. Kohti yhteistä hyvää, piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta, herätti monenlaisia reaktioita parikymmentä vuotta sitten. Tuoreempi esimerkki on parin vuoden takainen Tieteiden lahja, piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä. Näiden lisäksi piispat ovat julkaisseet useita tilannekohtaisia puheenvuoroja ajankohtaisista kysymyksistä.

Yhteisen sävelen löytäminen ei ole aina helppoa, kun piispajoukon erilaiset äänet etsivät keskinäistä harmoniaa. Se on kuitenkin tarpeen, kun tarkastellaan kirkon näkökulmasta tärkeitä aiheita laajoissa yhteyksissä. Mallia on haettu Ruotsin kirkosta, jonka piispat ovat jo vuosien ajan julkaisseet säännöllisesti yhteisiä kannanottoja ja puheenvuoroja yhtenäiseen asuun toimitettuna.

Ruotsalaisen esikuvan mukaisesti suomalaisetkin piispainkirjeet ovat yhtä aikaa kannanottoja ja puheenvuoroja. Ne sekä linjaavat että kutsuvat jatkokeskusteluun.

Ensimmäisen piispainkirjeen aiheena on Raamattu, kirkon peruskirja, joka on syvästi vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin. Toivomme, että puheenvuoromme herättää mielenkiintoa Raamattua kohtaan ja tarjoaa eväitä sen tulkitsemiseen.

Piispainkirje Raamattu ja kirkko: Raamattu ja kirkko – evl.fi

Katso tallenne piispainkirjeen Raamattu ja kirkko julkaisutilaisuudesta: https://youtu.be/9AbthEqPwk0