Saarna Turun Henrikin kirkossa, piispantarkastuksen päätösmessu

Matt. 18:1–6 (7–9) 10
Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
—
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Meissä ihmisissä asuu vahvana kilpailuvietti. Kuka on nopein juoksija? Kuka painonnostajista pystyy kohottamaan suurimman määrän rautaa ilmaan? Kenen tanssi vakuuttaa tuomarit ja yleisön? Kenen romaani voittaa kirjallisuuspalkinnon? Kilpailut ovat jännittäviä ja viihdyttäviä ja siksi niitä on kiehtovaa seurata. Niissä on mukana ripaus leikkisyyttä ja reilun pelin periaatteita. Tällaiset kilpailut levittävät iloa ja hauskuutta, jota harvoin on liikaa tarjolla.

Siten on olemassa toisenlaista kilpailuviettiä. Siitä on hauskuus ja kepeys kaukana. Se voi osoittautua vaaralliseksi ja pelottavaksikin. Tällaisessa kilpailussa otetaan avuksi milloin raha, milloin väkivalta. Suurin ja mahtavin on se, jolla on eniten rahaa, tai se, jolla on eniten aseita. Suuren mittaluokan kilpailuissa vastakkain eivät ole erilaiset aatteelliset ja uskonnolliset ryhmittymät vaan kokonaiset valtiot. Ajankohtainen esimerkki on Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa. Pakkomielteinen halu osoittaa suuruutta ja voimaa on tuonut mukanaan määrättömästi kärsimystä ja tuhoa.

Mikkelinpäivän evankeliumi paljastaa, että kysymys siitä, kuka on suurin ja mahtavin, ei ole outo hengellisissäkään yhteyksissä. Opetuslapset, nuo Jeesuksen seurassa eniten aikaa viettäneet ja hänen opetuksiaan kuunnelleet, kysyivät Herraltaan: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Toisten evankeliumeissa kerrottujen tapahtumien perusteella on helppo päätellä, että joidenkin opetuslasten mielessä oli salainen toive siitä, että tuollainen suuruus suotaisiin juuri heille. Olivathan he nytkin, Jeesuksen seurassa, ihmisten huomion kohteena. Heidät tunnettiin Jeesus uskollisina seuraajina. Oli varmasti luonteva ajatella, että ennen pitkää kaikkein tärkein asema suotaisiin jollekulle heistä.

Jeesuksen vastaus opetuslasten suuruudesta haaveilevaan kysymykseen oli varmasti yllättävä. ”Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ’Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.’”

Lapsen asettaminen esimerkiksi suuruudesta oli paitsi odottamatonta myös suorastaan vallankumouksellista. Tuon ajan yhteiskunnassa yleinen arvostus lapsia ja lapsuutta kohtaan ei ollut korkea. Lapsuus nähtiin usein pelkkänä välivaiheena ennen aikuisuutta. Ilman muuta vanhemmat rakastivat lapsiaan ja huolehtivat heistä, mutta oman aikamme näkemykset vaikkapa lasten oikeuksista, joita meillä Suomessa erityisenä valtion viranomaisena lapsiasiainvaltuutettu valvoo, olisivat epäilemättä tuntuneet antiikin aikana hyvin oudoilta. Siksi Jeesuksen opetus lapsesta esikuvana aikuisille oli vallankumouksellinen.
Jeesus nostaa lapsen esikuvaksi aikuisille erityisesti yhden asian vuoksi. Lapsi tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa. Hän ei selviä yksin. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä kokonaisvaltaisemmin hän on aikuisten, siis muiden ihmisten varassa. Sen sijaan aikuinen, joka haluaa olla suurin, rakentaa pyrkimyksensä sille olettamukselle, että hän ei tarvitse ketään. Hän osaa itse, hän ymmärtää itse, eikä hän halua olla riippuvainen muista. Suuruuteen ja mahtavuuteen pyrkivän on vaikea tunnistaa omaa tarvitsevuuttaan. Lapsi on esikuva ja muistus siitä, että ihminen tarvitsee välttämättä toista ihmistä.

Lapsen tarvitsevuuteen liittyy toinenkin ulottuvuus. Meissä ihmisissä, niin lapsessa kuin aikuisessakin, asuu jo luomisessa meihin istutettu tarve saada huomiota ja hyväksyntää. Niitä etsii pohjimmiltaan myös suuruuteen ja mahtavuuteen pyrkivä, vaikka hän ei itse sitä myöntäisikään. Huomiota ja hyväksyntää etsitään paitsi toisilta ihmisiltä myös Jumalalta. Mutta voiko huomion ja hyväksynnän ansaita? Pitääkö ne ansaita?

Ihmisten huomio ja hyväksyntä usein käytännössä pitää ansaita, mutta Jumalan huomiota, hyväksyntää ja rakkautta ei ihminen voi millään ansaita. Ne annetaan armosta. Tämänhän pitäisi olla meille selvää. Mutta silti meissä elää kiusaus yrittää miellyttää Jumalaa, jotta saisimme häneltä erityisiä siunauksia. Onkin vaikea läksy oppia yhä uudelleen, että Jumalan suosiota ja rakkautta ei voi hurskaimmallakaan uskovaisuudella eikä nuhteettomimmallakaan vaelluksella ostaa. Ne lahjoitetaan yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.

Taivasten valtakunnassa kaikista sen kansalaisista suurin on lapsi. Jeesuksen opetus kritisoi jopa hengelliseen elämäänkin niin helposti pesiytyvää ansioajattelua. Ei ole tavatonta, että hurskauden määrästä tai uskon vankkumattomuudesta tulee vertailun ja jopa kilpailun aihe. Kuka tuntee Raamatun parhaiten? Kenen rukoukset kuulostavat palavimmilta? Kenen arviot tämän maailman ilmiöistä ovat raamatullisimmat? Kenen hengellisyys on vakuuttavinta? Opetuslapset pohtivat jotakin samaa kysyessään Jeesukselta, kuka on suurin taivasten valtakunnassa.

Nöyrtykää! kehottaa Jeesus. Nöyrtykää lasten kaltaisiksi. Ottakaa iloiten ja kyselemättä vastaan se hyvä, jonka Jumala lahjoittaa älkääkä ryhtykö kilpailemaan keskenänne siitä, kuka on Jumalan silmissä arvokkain ja tärkein. Kunnioittakaa lapsia, sillä ottaessanne vastaan lapsen te otatte vastaan minut, sanoo Jeesus.
Varmemmaksi vakuudeksi lapsen erityisestä asemasta Jeesus vielä opettaa: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Lasten omat enkelit jos ketkä ovat taivasten valtakunnassa tärkeässä asemassa, lähellä kaikkivaltiasta Jumalaa. Enkeleistä Jeesus ei seuraajilleen paljon kerro, mutta se käy selväksi, että lapsilla on omat enkelinsä. Kaikki Jumalan voimat ovat toiminnassa, kun on kyse lapsista. Joka halveksii lasta ja käyttää hyväkseen häntä ja hänen vilpittömyyttään, asettuu Jumalaa vastaan. Lasten kaltoin kohtelijoihin viitatessaan Jeesus käyttääkin poikkeuksellisen ankaraa kieltä.

Täällä Henrikin kirkossa lapset ovat aina läsnä riippumatta siitä, kuinka paljon heitä kirkkoon on tullut. Alttaritekstiilit vaihtuvat kirkkovuoden ajankohdan mukaan, mutta tuo lasten kasvoja esittävä osa pysyy aina paikallaan. Lapset katsovat alttarilta käsin kirkkosaliin kokoontunutta seurakuntaa ja muistuttavat Jeesuksen sanoista: ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.’”

Hyvä kokoontunut seurakunta täällä Henrikin kirkossa. Mikkelinpäivän sanoma on tärkeä, ajankohtainen ja puhutteleva. Se kehottaa kunnioittamaan lapsia mutta samalla se kannustaa kaikkia aikuisiakin tunnustamaan oman tarvitsevuutensa ja huolenpidon tarpeensa. Nöyrtykää lasten kaltaisiksi, kannustaa Jeesus. Myöntykää siihen, että lasten tavoin te tarvitsette voimaa, joka on teitä suurempi ja viisaampi.