Päättäjän ilo ja tuska

Kirkolliskokouksen istuntoviikot ovat työntäyteisiä ja päivät pitkiä. Tällä viikolla nykyinen kirkolliskokous on voinut ensimmäistä kertaa kokoontua lähestulkoon totuttuun tapaan, kun pandemia-ajan tiukimmat rajoitukset ovat lientyneet. On ollut helpompi tutustua edustajatovereihin ja löytää vapaa-ajallekin yhteistä tekemistä.

Nykyinen kirkolliskokouskausi on nyt puolessa välissä. Koronapandemia on tehnyt siitä poikkeuksellisen. Jossakin vaiheessa keskusteltiin siitäkin, voidaanko kokoontua ollenkaan ja pitäisikö joku istuntoviikko jättää kokonaan pois. Näin ei onneksi menetelty, vaan kirkolliskokous on voinut toteuttaa tärkeää tehtäväänsä: tulla yhteen rukoilemaan, keskustelemaan ja tekemään päätöksiä yhdessä.

Kokoontuminen, yhteinen läsnäolo on arvo sinänsä. Kirkolliskokouksen alkujaan kreikankielinen nimi synodi merkitsee yhteistä tietä. Kirkolliskokouksessa olemme kirkon edustajina yhteisellä matkalla – huolimatta kaikista niistä erimielisyyksistä, joita kokoonnumme tänne käsittelemään.

Yhteinen tie ei tarkoita vain vaellusta rinta rinnan. Se merkitsee myös tavoitetta, jota kohti jatkuvasti pyrimme: että katsoisimme ja kulkisimme samaan suuntaan, yhteistä päämäärää kohti.

Yhdessä kirkolliskokouksella voi olla vain yksi ääni. Silloinkin, kun yhteisestä kannasta on ensin äänestetty, puhutaan kirkolliskokouksen päätöksestä tai kirkolliskokouksen tahdosta. Tuo yhteinen tahto ei synny itsestään vaan yhteen kokoontuneiden kirkolliskokousedustajien monien keskustelujen ja neuvottelujen tuloksena. Yhteisen äänen taustalla kysymys on ihmisten näkemyksistä ja keskustelusta, mutta myös ihmisten yhteisymmärryksestä tai kompromisseista.

Hyvät edustajakollegat. Päättäjän ilo ja tuska ovat olletikin tuttuja meistä jokaiselle, ei vain kirkon vaan myös muun yhteiskunnallisen vastuunkannon tiimoilta. Itselleni päättäjän iloa tuo muun muassa kokemus hyvistä keskusteluista ja uusista näkökulmista, joita puheenvuoroissa tulee esille. Toivottavasti päättäjän iloa meille jokaiselle tuo myös tietoisuus siitä, että olemme täällä, koska meihin on luotettu. Muut ovat asettaneet meidät tälle tärkeälle paikalle.

Päättäjän tuskakin lienee meille jokaiselle tuttua. Se konkretisoituu äänestyskoneen nappien edessä. Joskus napin painaminen on kevyttä ja helppoa. Oma mielipide on selvä ja ajatus kirkas. Epäröintiä ei ole. Joskus napinpainallusta edeltää kuitenkin vaikea sisäinen paini, jossa vaikkapa lähetekeskustelussa kuullut erilaiset näkökohdat laittavat oman mielipiteenmuodostuksen lujille. Mikä on viisasta? Mikä on oikein? Mihin oma päätökseni voi johtaa kokonaisuuden kannalta? Missä määrin ratkaisuni perustuu omaan harkintaani? Mitä haluan napinpainalluksellani kertoa muille ihmisille, vaikkapa niille, joiden tuen ansiosta olen nyt päättäjän paikalla?

Olkoot pohdinta ja motiivi napinapainallukselle millaisia tahansa, siinä kohdassa jokainen kantaa lopulta yksin päättäjän taakkaa. Se voi välillä tuntua tuskallisen painavalta. Kukaan ei voi eikä saa äänestää toisen puolesta. Hyvä hallintoelin on kuitenkin sellainen, jossa tätä päättäjän taakkaa on turvallista kantaa. Kun keskustelu on avointa ja mielipiteiden vaihto kunnioittavaa, kun annamme toisillemme luvan olla oma itsemme, kun ymmärrämme vastuullisen tehtävän ja pitkien päivien itsessämme ja toisissamme aiheuttaman väsymyksen ja kun tajuamme olevamme samalla puolella kaikista erimielisyyksistä huolimatta, päättäjän taakka on keveämpi. Siitä kasvaa lopulta myös päättäjän suurin  ilo.

Hyvät edustajakollegat, hyvät työtoverit Kirkkohallituksessa. Toivon sydämestäni, että kukin meistä voisi kokea kirkolliskokouksen hallintoelimenä, jossa on tilaa ja jossa on turvallista olla. Jumala teitä jokaista siunatkoon.