Saarna romanijumalanpalveluksessa 15.9.2019 Turussa (suomeksi)

Luuk. 10: 25-37

Ulkopuolinen. Vieroksuttu. Ohitettu. Haukuttu ja parjattu. Ennakkoluuloilla leimattu. Tällainen on samarialaisen kokemus siitä, miten juutalaiset heihin suhtautuivat, kuten Raamatun lehdiltä voimme lukea.

Samarialaisten ja juutalaisten keskinäisellä epäluulolla oli pitkä historia, jota ajan suurvaltapolitiikka ohjaili. Kuningas Salomon hallitsema maa jakautui hänen kuolemansa jälkeen kahtia, Israeliin eli Pohjoisvaltioon ja eteläiseen Juudaan. Noin vuonna 922 ennen Kristusta Pohjoisvaltio kukistui ja menetti itsenäisyytensä, kun mahtava Assyrian valtakunta valloitti sen.

Israelin yläluokkaa siirrettiin muualle valtakuntaan ja tilalle asutettiin ihmisiä suuren valtakunnan muista osista. Tulokkaat sulautuivat vähitellen israelilaisten kanssa ja toivat mukanaan omia tapojaan ja kulttuurisia piirteitään. Sittemmin myös Juuda kukistui ja sen yläluokka joutui vuorostaan pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Heidän vaalimastaan perinteestä muotoutui myöhempi juutalaisuus. Nämä juutalaiset eivät enää tunnistaneet pohjoisen Samarian väkeä omikseen.

Siemen eripuralle oli näin kylvetty. Ennen pitkää eriytyminen ja ennakkoluulot johtivat keskinäiseen kyräilyyn, kun etsittiin turvaa vain omista joukoista. Keskinäiseen ymmärtämiseen tähtäävää vuorovaikutusta ei käytännössä ollut.

Miten tuttu tämä tilanne onkaan myös tänään eri puolilla maailmaa. Erityisesti vähemmistön asemassa olevat kansanryhmät joutuvat kokemaan ulkopuolisuutta, halveksuntaa, ohittamista, jopa vainoa ja väkivaltaa. Ennakkoluulot puolin ja toisin kasvavat, koska ei välttämättä edes haluta tutustua toiseen paremmin. Vähemmistö etsii turvaa omista joukoistaan eikä aina jaksa yrittää murtaa ennakkoluulojen muuria.

Jotakin tällaista tunnistan tapahtuneen myös täällä Suomessa. Valtaväestö on kokenut romanikulttuurin vieraana ja sen vuoksi ehkä välillä pelottavanakin. Vastaavasti romaniväestö on joutunut kohtaamaan sen, että hyväksyntää ja omaa paikkaa ei yhteiskunnassa ole helppo löytää, jos haluaa elää oman kulttuurisen perinteensä mukaisesti. Siellä, missä muurit eri kansanosien välillä ovat korkeita, siellä myös ennakkoluulot ja vihamielisyys saavat elintilaa.

Tänä pyhänä yksi asia tulee selväksi. Meidän Herramme Jeesus haluaa meidän ylittävän muurit, jotka erottavat meitä toisistamme. Kun hän tänään kertoo tutun vertauksensa laupiaasta samarialaisesta, kuuluu siinä vahvana, mikä on Jumalan tahto suhteessa raja-aitoihin, joita ihmisten välille niin helposti muodostuu. Tässä käy selville, mitä Jeesus seuraajilleen haluaa sanoa erityisesti silloin, kun tekee mieli antautua ennakkoluulojen vietäväksi ja vieroksujien joukon jatkoksi.

Jeesuksen kertomuksessa rosvojen pieksemä ja henkihieveriin jättämä matkalainen joutui kokemaan, mitä ohittaminen ja yksin jääminen hädän keskellä on. Pappi ja leeviläinen, molemmat tuon ajan uskonnollisia auktoriteetteja, eivät antaneet ihailtavaa esikuvaa suhtautumisessaan ryöstettyyn ja piestyyn matkalaiseen. Jeesuskin kertoo päivän evankeliumissa vertauksen laupiaasta samarialaisesta juuri lainopettajalle, juutalaisten uskonnolliselle auktoriteetille. Lainopettaja kysyy Jeesukselta, kuka on se lähimmäinen, jota Jumalan käskyn mukaan tulee rakastaa kuin itseään.

Jeesuksen vastaus taisi olla yllätys lainopettajalle. Lähimmäinen ei ole ainoastaan toinen juutalainen, omaan kansaan ja omaan kulttuuripiiriin kuuluva ihminen. Lähimmäinen ei ole vain ihminen, jota on helppo lähestyä, jonka tavat vaikuttavat tutuilta tai jonka kanssa löytyy yhteinen kieli. Keskustelu Jeesuksen kanssa ja vertaus laupiaasta samarialaisesta johdattivat lainopettajan oivaltamaan, kuka lopulta oli ryöstetyn ja henkihieveriin jätetyn miehen lähimmäinen. Lähimmäinen oli se, joka osoitti hänelle laupeutta.

Lähimmäinen on se, joka osoittaa toiselle ihmiselle laupeutta. Lähimmäinen oli siis samarialainen, vierasheimoinen, sellaisen kansan jäsen, jota pappi ja leeviläinen hyljeksivät. Uskonnollisilla johtajilla ei riittänyt laupeutta ryövätylle miehelle, mutta samarialaisella sitä oli. Kansojen välinen muuri ylitettiin yllättävästä suunnasta, kun apu tulikin sieltä, mistä sitä ei osattu odottaa.

Juuri tätä on laupeus: se ylittää ennakkoluulojen, halveksimisen ja ohittamisen pystyttämät muurit. Laupeus haluaa asettua kärsivän asemaan, olipa hän kuka tai millainen hyvänsä. Laupeus on nimitys sille lähimmäisenrakkauden piirteelle, joka antaa toiselle ihmiselle tilaa ja antaa konkreettista apuaan. Laupeus ei etsi palkkiota itselleen, koska se tyytyy siihen hyvään, minkä se saa toisessa ihmisessä aikaan. Laupeus ottaa kantaakseen vastuun, joka monen mielestä tuntuu liian raskaalta tai epämukavalta tai väärään kohteeseen osoitetulta. Laupeuden voima on Jumalan Pyhän Hengen voimaa, joka muuttaa maailmaa.

Hyvä kokoontunut seurakunta. Vähemmistön asemassa olevaan kansanosaan kuuluminen ei kaikin ajoin ole helppoa. Sen tunnette te, romanit Suomessa. Miten arvokasta onkaan, että meidän Herramme Jeesus, meidän ylösnoussut ja kuoleman voittanut Vapahtajamme, nostaa yhden tunnetuimman vertauksensa sankariksi miehen oman kansansa ulkopuolelta, ennakkoluulojen ja vihamielisyyden muurin yli. Tuon vertauksen ansiosta, laupiaan samarialaisen pyyteettömän toiminnan ansiosta, kaikkialla maailmassa kristityt ovat oppineet ymmärtämään vähän paremmin, mitä on lähimmäisyys ja mitä on laupeus. Ja lopuksi, aivan erotuksessa kaikille laupiaan samarialaisen tekoa ihaileville, meille jokaiselle, kaikille ihmisille Herramme Jeesus sanoo: ”Mene ja tee sinä samoin.”