Kuka tarvitsee kirkkoa?

Luuk. 19:28–40

Henrikinkirkon vihkiminen käyttöön neljäkymmentä vuotta sitten oli pitkän prosessin päätös ja monien toiveiden täyttymys. Henrikinseurakunta oli perustettu jo seitsemäntoista vuotta aikaisemmin vuonna 1963. Suunnitelmia oli tehty ja neuvotteluja käyty. Kirkon rakentaminen ei koskaan ole yksinkertainen asia. Siinä on otettava huomioon monenlaisia näkökohtia arkkitehtuurista ja talouskysymyksistä kaavoitusasioihin ja seurakunnan tulevaisuudennäkymiin. Yksi asia oli kuitenkin selvä niin nuorelle Henrikinseurakunnalle kuin seurakuntayhtymällekin: seurakunta tarvitsee kirkon.

Toivoa epävarmuuden keskelle

Tänään pääsemme viimeinkin viettämään Henrikinkirkon juhlajumalanpalvelusta. Koronapandemia on muuttanut olosuhteita ja suunnitelmia arvaamattomalla tavalla. Kun vielä alkuvuodesta ajateltiin, että tätä juhlaa voitaisiin viettää rauhallisemmissa oloissa loppukeväällä, olemmekin nyt tilanteessa, jossa pandemia on jälleen kiristänyt otettaan. Kaiken epävarmuuden jälkeen tuntuu kuitenkin lopulta oikein hyvältä, että juuri tänään, ensimmäisenä adventtina ja uuden kirkkovuoden ensimmäisenä päivänä olemme kokoontuneet keski-ikään ehtineeseen Henrikinkirkkoon kiittämään Jumalaa ja pyytämään häneltä elämäämme siunausta.

Juuri nyt, näinä epätavallisina aikoina, tarvitsemme sanomaa Herrasta Jeesuksesta, joka ei epäröi astua hämmentyneiden ja tulevaisuudestaan huolestuneiden ihmisten keskelle. Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin hänet toivotettiin tervetulleeksi Hoosianna-huudoin. ”Auta, armahda!”, huusivat ihmiset tuota perinteisesti kuninkaille osoitettua tervehdystä. Huudossa oli mukana sekä ylistystä että pyyntöä: ”Ole kiitetty sinä, jolla on valta. Auta ja armahda meitä sinä, jolla on valta.” Tuntuu rohkaisevalta muistaa, että Hoosianna-huudahdus on toistunut Henrikinkirkossakin joka vuosi neljänkymmenen vuoden ajan.

”Herra tarvitsee sitä”

Tänään kuulemassamme ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumissa sanaa Hoosianna ei käytetä. Sen sijaan tuon huudahduksen merkitys ilmaistaan toisin sanoin:

Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
– Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!

Ennen tuota evankelista Luukkaan kertomuksen huipentumaa on kuitenkin tapahtunut jotakin tärkeää.  Luukas kertoo Jeesuksen saapuneen kohti Jerusalemia kaupungin itäpuolelta Öljymäeksi nimitetyn kukkulan takaa. Tie johti Öljymäelle ja siitä edelleen kaupunkiin kahden kylän, Betanian ja Betfagen kautta. Kun matkaa kaupunkiin oli enää muutama kilometri, Jeesus antoi opetuslapsilleen tehtävän:

Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.

 ”Herra tarvitsee sitä.” Siinä oli lyhyt mutta kieltämättä outo selitys aasin omistajille ja kaikille muillekin, jotka ihmetellen seurasivat, miten opetuslapset irrottivat aasin ja lähtivät viemään sitä Jeesukselle. Tämä selitys kuitenkin riitti. Enempiä perusteluja ei tivattu. Herra tarvitsi aasin ja sen hän sai. Voi hyvin kysyä, miksi Jeesus aasia tarvitsi, sillä jäljellähän oli enää muutama kilometri Öljynmäen toiselle puolelle perille Jerusalemiin. Oliko Herra niin väsynyt, että loppumatka piti kulkea ratsailla? Vai liittyikö asiaan se perinteinen tulkinta, että näin Jeesus tuli täyttäneeksi profeetta Sakariaan ennustuksen, jonka mukaan Israelin kuningas saapuisi kaupunkiinsa, ei korskeasti komealla hevosella vaan nöyrästi aasin varsalla? Jos tämä jälkimmäinen selitys on oikea, opetuslapset eivät sillä asiaa itselleen perustelleet. Heille riitti, että Herra tarvitsi aasinvarsaa.

Mihin kirkkoa tarvitaan?

Muutama viikko sitten julkaistiin kirkon tuore nelivuotiskertomus. Sen mukaan monet kirkkomme seurakuntien elämästä ja toiminnasta kertovat tunnusluvut ovat olleet laskusuunnassa. Huolestuneina on pohdittu, miksi kirkkomme ei tavoita paremmin nykypäivän suomalaisia. Miksi välinpitämättömyys kirkkoa kohtaan kasvaa? Eikö kirkon työtä arvosteta? Tällaisten kysymysten keskellä ajautuu pohtimaan, mihin tätä työtä, niin työntekijöiden kuin vapaaehtoistenkin tekemää, lopulta tarvitaan. Mikä on tämän työn mielekkyys? Onko se vain yritystä palata nostalgiseen menneisyyteen, jolloin asiat olivat toisin, kirkon asema vakaampi ja sen työ arvostetumpaa? Mihin tätä työtä tarvitaan?

Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi antaa vastauksen. Herra tarvitsee tätä työtä. Hänen tahtonsa toteutuu kirkon elämän ja toiminnan kautta. On mahdotonta saada selville kaikkea sitä, miten kirkon työ vaikuttaa ja millaisen jäljen se jättää. Paljon tapahtuu sellaista, mikä ei näy, saati tule tietoon. On ilman muuta hyvä, että etsitään perusteluja sille, miksi kirkon työtä tehdään ja kirkon elämää eletään. On hyvä osata kertoa, miksi sitä pidetään tärkeänä. Silti kaikkien perustelujen taustalla, kaikkien analyysien ja ymmärtämisyritysten pohjana on tämä: Herra tarvitsee kirkkoa, hän tarvitsee meitä, ihmisiä, seurakuntalaisia.

Kirkko todistaa Jumalasta

Herra tarvitsee myös tätä rakennusta, Henrikinkirkkoa. Aasi kantoi Jeesuksen selässään Jerusalemiin. Sama tehtävä on Henrikinkirkolla omalla alueellaan Turun kaupungissa. Vihkiessään Henrikinkirkon toukokuun alussa vuonna 1980 arkkipiispa Mikko Juva sanoi näin: ”Kun uusi asutuskeskus syntyy ja uusi lähiö perustetaan, kirkko tulee sen keskelle todistamaan, että tämäkin maa on Jumalan maata ja nämäkin ihmiset ovat Jumalan ihmisiä. Jumalan lupaukset ovat edelleen voimassa. Ne ovat voimassa täällä asuintalojen ja tehtaiden ja koulujen keskellä. Täällä puhuu kirkon sanoma Jumalan armosta ja se kuuluu kaikille.”

Arkkipiispa Juvan vihkimispuheessa kaikui vahvana sama viesti, jonka tänään ensimmäisenä adventtina kuulemme: Herra tarvitsee Henrikinkirkkoa. Pelkällä olemassaolollaan se julistaa ympäristöönsä seurakunnan keskellä Jumalan armoa ja rakkautta.

Sanomaa ja kokemusta Jumalan armosta ja rakkaudesta tarvitaan erityisen paljon nyt, kun koronapandemia pitää meitä jatkuvassa epävarmuudessa. Lähitulevaisuus ei vaikuta kovin selvältä sen suhteen, milloin pandemian ote hellittää ja päästään niistä monista rajoitteista, jotka nyt haittaavat myös seurakunnan elämää. Silti on tärkeää, että tässäkin tilanteessa ja tässä merkkivuottaan viettävässä kirkossa voimme puhutella Jeesusta Hoosianna-huudoin: ”Ole kiitetty sinä, jolla on valta. Auta ja armahda meitä sinä, jolla on valta.”

Hyvä seurakunta. Herra tarvitsee Henrikinkirkkoa. Herra tarvitsee meitä.