Saarna Vaasan lyseon 140-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Vaasan kirkossa 6.9.2020

Matt. 5: 43-48

Oma koulu pitää saada! Näin ajateltiin runsaat 140 vuotta sitten eri puolilla Etelä-Pohjanmaata, josta vielä puuttui suomenkielinen oppikoulu. Katse oli vahvasti tulevaisuudessa, kun maakunnassa ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ymmärrettiin, että alueen kehittäminen vaatii lasten ja nuorten kouluttamista sekä mahdollisuuksien avaamista heille korkeimpaan koulutukseen saakka. Tajuttiin, että ainut kestävä tie pitkäjänteiseen kasvuun ja hyvinvoinnin vahvistamiseen on koulutus. Oma koulu pitää saada!

Oppikoulun perustajat eivät voineet odottaa nopeita tuloksia. Sen sijaan he luottivat siihen, että ennen pitkää pioneerityö palkittaisiin, ehkä vasta sitten, kun he eivät itse olisi sitä näkemässä. Vaasan lyseon lukion täyttäessä 140 vuotta on helppo todeta, että tuo pitkälle tulevaisuuteen tähyilevä ajattelu on kantanut hedelmää.  Suomenkielinen oppikouluopetus maakunnassa on tuottanut tulosta. Lyseo on ollut esimerkki lukuisille muille maakunnan kouluille. Se on omalla panoksellaan ollut rakentamassa kaupunkia, joka tunnetaan muun muassa teknologiateollisuudestaan ja yliopistostaan. Ne taas ovat tuoneet hyvää myös muualle maahan.

Itse muistelen omia kouluvuosiani Vaasassa lämmöllä. Mieleen tulvii erilaisia, värikkäitä muistikuvia. Asiat ovat sulautuneet yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi niin, että enää en esimerkiksi tarkalleen muista, mitä asioita milläkin luokka-asteella opetettiin tai missä vaiheessa opetetut asiat muuttuivat oivalluksiksi ja laajemmaksi ymmärrykseksi. Sen sijaan paljon yksityiskohtaisemmin muistan ihmiset – opettajat, oppilaat, varsinkin luokkatoverit, ja koulun muun henkilökunnan. Ihmisten persoonalliset piirteet ja yhteiset kokemukset tuntuvat edelleen muistikuvissa eläviltä, kuin vasta eilen eletyiltä.

Koulutuksessa ei ole koskaan kyse pelkästään uuden tiedon omaksumisesta. Koulutuksen merkitys on syvempi ja laajempi. Kouluvuosien merkittävä anti ei rajoitu vain tiedolliseen ainekseen ja erilaisiin taitoihin, vaan siihen kuuluu myös kyky vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. On opittava ottamaan toiset huomioon. Tietoja ja taitoja opiskellaan, jotta ne koituisivat koko yhteiskunnan hyödyksi, toisia ihmisiä ja yhteistä elämää varten. On aivan paikallaan puhua sivistyksestä, johon sisältyy ajatus paitsi tiedon ja taitojen arvosta myös ennen kaikkea ihmisen arvosta. Mikä ihminen on ja millä tavalla toisiin ihmisiin tulee suhtautua, ovat tärkeitä kysymyksiä lasten ja nuorten kasvussa, myös heidän kasvatuksessaan ja koulutuksessaan, heidän sivistyksessään.

Yhteiskunnan toimivuuden kannalta on keskeistä, millaisen ihmiskuvan varaan yhteinen elämä rakentuu. Uutiset maailmalta ja osin myös omasta maastamme kertovat, miten vastakkainasettelu eri väestöryhmien on syventynyt. Viholliskuvia rakennetaan ja toisella tavalla ajattelevia ja eläviä syytetään, moititaan ja jopa vainotaan. ”Meidän” ja ”heidän” välille rakennetaan korkeita muureja. Kielenkäyttö käy karkeaksi ja halveksivaksi.

Ajattelutapa, jonka mukaan on oikein vahingoittaa vihollista ja on oikein auttaa vain ystäviä, ei ole historian valossa uusi. Se tunnettiin myös Jeesuksen elinaikana Antiikissa. ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi,’” Jeesus sanoi.  Hän siis tunsi tuon ajattelutavan ja sen perustana olevan ihmiskuvan. Jeesuksen reaktio tuota ajattelutapaa vastaan oli kuitenkin hyvin selvä. Suhtautumisessa toisiin ihmisiin Jeesuksen sanoma ui määrätietoisesti vastavirtaan.

”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Jeesuksen viesti on ehdoton. Se on myös vaativa. Jeesuksen sanat korostavat, että se, mitä toisista ihmisistä ajattelemme ja millaisen ihmiskuvan varassa elämme, ei ole vain minun tai edustamani ryhmän asia, tai ylipäätään ihmisten välinen asia. Jumalalle ei ole yhdentekevä, mitä me toisistamme ajattelemme ja kuinka toisiamme kohtelemme. Suhde toiseen ihmiseen on aina viime kädessä uskonnollinen asia. Siinä on Jumala mukana.

Jeesuksen sanoma ohjaa näkemään jokaisen ihmisen Jumalan rakkauden kohteena. Jumalan näkökulmasta raja-aitoja ei ole. Hän ylittää jakolinjat, joissa ihmisiä ryhmitellään meihin ja heihin, hyviin ja pahoihin, onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, hurskaisiin ja jumalattomiin. ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” Olkoon toinen ihminen millainen tahansa, hänen elämänsä on yhtä riippuvainen Jumalasta kuin minunkin elämäni. Me kaikki olemme Jumalan luomistekoa ja hänen rakkautensa kohteita. Juuri tämä on ihmisen arvon syvin perusta: emme ole arvokkaita siksi, että osaisisimme aina arvostaa toisiamme. Olemme arvokkaita siksi, että Jumala on meidät luonut ja rakastaa meitä.

Jumalan rakkauteen perustuu myös Jeesuksen kehotus lähimmäisen rakastamiseen. Jeesus ottaa esille yhden esimerkin, joka käytännössä kuvastaa sitä, mitä toisesta ihmisestä ajattelemme. Hän kysyy: ”Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?” Tuntuisi luontevalta jättää vaille huomiota ihminen, jonka kokee käyttäytyneen huonosti tai sanoneen pahasti. Olisi helppoa kääntää katse muualle, kun kadulla tulee vastaan tuttu, jota ei haluaisi nähdä. Mutta jos haluaa vaikuttaa myönteisesti omaan elämäänsä, ja kenties myös muiden elämään, on hyvä tervehtiä myös niitä, joista ei välttämättä pidä. Tervehtiminen, olkoon se vaikka vain käden heilautus, pään nyökkäys tai pieni hymy, on aina osoitus siitä, että toinen ihminen on huomattu ja hänen arvonsa on tunnustettu.

Tervehtiminen on silta kahden ihmisen välillä. Se on lähimmäisen huomioon ottamista. Se on osa sivistystä, johon tietojen ja taitojen lisäksi kuuluu mukaan vahva ihmisyyden kunnioitus ja lähimmäisen arvostus. Kun luokkahuoneessa opettaja ja oppilaat tervehtivät toisiaan toivottamalla päivän aluksi hyvää huomenta, kyse on muustakin kuin kohteliaisuudesta ja hyvistä tavoista. Siinä vahvistetaan siltoja ja siteitä. Siinä opetellaan ja vahvistetaan ihmisarvon tunnustamista.

Hyvä Vaasan kirkkoon kokoontunut seurakunta. Kukaan ei selviä yksin. Muun muassa sitä sain oppia kouluvuosinani tässä kaupungissa. Kouluopetus ja sen tukema sivistys tähtää tämän oivaltamiseen: me tarvitsemme toisiamme. Lähimmäisen huomioon ottaminen, tervehtiminen, auttaminen, rinnalla kulkeminen ovat seikkoja, jotka erityisellä tavalla heijastavat kunnioitusta toista ihmistä ja hänen ainutlaatuisuuttaan kohtaan. Toisten ihmisten eli lähimmäisten huomioon ottaminen on pysyvä tehtävä, jonka Jumala on meille antanut.