Kirkon viestinnän sielu

”Radion sielu on uutiset. Television sielu on viihde. Sanomalehden sielu on mielipide.” Näin totesi 1960-luvulla tanskalainen kirjallisuudentutkija Hakon Stangerup. Tuohon aikaan lehdistön ja radion asema mediakentän ehdottomina valtiaina alkoi murtua, kun televisio yleistyi kodeissa. Sähköinen tiedonvälitys ei enää tukeutunut pelkän äänen siirtämiseen, vaan nyt oli mahdollista lähettää ja vastaanottaa myös elävää kuvaa.

Kuudessakymmenessä vuodessa mediakenttä on entisestään monipuolistunut ja sirpaloitunut. Sähköisen tiedonvälityksen valtiolliset monopolit ovat murtuneet, ja kaupallisuudesta on tullut median kehityksen kannalta keskeinen tekijä. Digitalisaatio ja internet ovat synnyttäneet aiemmin kokonaan tuntemattoman viestinnällisen todellisuuden, sosiaalisen median.

Ajatus uutisista radion, viihteestä television ja mielipiteestä sanomalehden sieluna herättää kysymyksen, mikä voisi olla sosiaalisen median sielu. Voisiko se olla tasa-arvoisuus, koska sosiaalisessa mediassa periaatteessa jokaisella on mahdollisuus osallistua tiedon tuottamiseen ja jakamiseen? Vai olisiko se valta, koska ilman sosiaalista mediaa kukaan korkeaa asemaa tai vaikutusvaltaa janoava ei voi toimia tehokkaasti tai odottaa vastakaikua?

Ylipäätään on kiinnostavaa, että Stangerup käyttää tässä yhteydessä teologiasta ja filosofiasta tuttua sielun käsitettä. Sielu viittaa ihmisen olemukseen, ytimeen, siihen, kuka hän ainutlaatuisena olentona on. Siitä Jeesuskin puhuu, kun hän varoittaa kuulijoitaan menettämästä sieluaan tai rohkaisee olemaan pelkäämättä niitä, jotka kyllä voivat tappaa ruumiin mutta eivät sielua.

Jeesuksen mukaan ihminen voi menettää sielunsa, jos hän tavoittelee menestystä, rikkautta ja kunniaa keinolla millä hyvänsä. Sen sijaan väkivalloin ihmisen sielua ei voi kukaan riistää. Sielun menettäminen on aina seurausta ihmisen omista valinnoista, minkä jälkeen hän ei ole enää oma autenttinen itsensä. Vanha kertomus Faustista, joka myi sielunsa paholaiselle vastineeksi rajattomasta tiedosta ja yliluonnollisista voimista, korostaa tätä samaa ajatusta.

Stangerupin pohdintaa voisi jatkaa kysymällä, mitä on radio ilman uutisia tai televisio ilman viihdettä tai sanomalehti ilman pääkirjoitussivua. Menettävätkö ne tällöin jotain olennaista omasta ominaislaadustaan? Sulautuvatko ne osaksi yhtä ja samaa kaupallisuuden ylläpitämää tajunnanvirtaa, informaatiotulvaa, jossa niin välineiden ja viestien kuin faktojen ja fiktionkin rajat hämärtyvät? Kenties jotakin tällaista on nähtävissä juuri sosiaalisen median kaikki viestijät ja sisällöt samalle viivalle asettavassa maailmassa.

Näin kirkon viestintäpäivän alkaessa mielessäni on toinenkin kysymys. Mikä on kirkon viestinnän sielu? Mikä on se elementti, jota ilman kirkon viestintää ei tunnista itsekseen, vaan se kadottaa omimman olemuksensa?

Uskon, että kirkon viestintä ankkuroituu lopulta kirkon omaan olemukseen ja tehtävään. Sen sydämessä on Jumala, joka halusi viestiä rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan mahdollisimman selvästi. Siksi hän syntyi ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän viestintätapahtuman seurauksena syntyi kirkko, jonka keskeisenä tehtävänä on edelleen viestiä Jumalan rakkauden sanomaa kaikkialle maailmaan. Tätä tehtävää toteuttaa pohjimmiltaan myös kirkon viestintä.

Juuri tähän tehtävään perustuu mielestäni se, mitä voisi nimittää kirkon viestinnän sieluksi. Ajattelen, että kirkon viestinnän sielu on toivo. Juuri toivon vahvistamisestahan on kysymys, kun puhutaan rakkaudesta, myös Jumalan rakkaudesta. Rakkaudesta nouseva toivo on vastalääkettä välinpitämättömyydelle, kyynisyydelle ja raja-aitoja ihmisten välille rakentavalle vihanpidolle. Siksi median välittämä kuva todellisuudesta tarvitsee toivon näköaloja. Toivon tuojana kirkon viestintä on omimmassa tehtävässään silloin, kun uutiset huolestuttavat, kun viihde tarjoaa vain lyhytaikaista huojennusta ja kun mielipiteet repivät enemmän kuin rakentavat.

Tuomas Akvinolainen määrittelee toivon kohteelle neljä ominaisuutta. Ensinnäkin se, mitä toivotaan, on jotakin hyvää ja siksi toivomisen arvoista. Luottamus hyvyyden voimaan on koetuksella etenkin epävarmoina ja myllertävinä aikoina. Kaikesta pahasta ja ikävästä huolimatta Jumala on luonut maailman hyväksi. Kirkon ja sen viestinnän esillä pitämä toivo voi kohdistua vain siihen, mikä on hyvää.

Toiseksi toivo kohdistuu tulevaisuuteen. Se ei haikaile mennyttä eikä ihannoi kuvitteellisia eilispäivän kulta-aikoja. Sen sijaan se katsoo eteenpäin ja kohti huomista, mennyttä toki arvostaen ja sen varaan rakentaen. Kirkon ja sen viestinnän tulee tähytä tulevaisuuteen, suorastaan ikuisuuteen asti.

Kolmas toivon kohteen ominaisuus on Tuomaan mukaan se, että sitä on vaikea saavuttaa. Niinpä toivo ei kuvittele tavoittavansa maaliaan helposti ja vaivattomasti.  Se on valmis tekemään kärsivällisesti työtä saavuttaakseen päämääräänsä. Kirkko ja sen viestintä eivät pääse helpolla niiden monien odotusten ja paineiden keskellä, jotka ovat meille niin kovin tuttuja. Tämä kuuluu kuitenkin asiaan silloin, kun ollaan toivon asialla.

Vaikka toivon ei ole helppo saavuttaa kohdettaan, mahdotonta se ei ole. Tämä on Tuomas Akvinolaisen mukaan neljäs toivon kohteen tunnusmerkki. Perusteltu toivo kohdistuu aina sellaiseen, mikä on mahdollista. Lannistavia voimia maailmassa riittää, ja juuri niitä vastaan tarvitaan kirkkoa ja sen viestintää. Tässä jos missä usko ja luottamus astuvat toivon rinnalle: se, mikä on mahdollista, ei ole kiinni yksin meistä ihmisistä, vaan myös Jumalasta.

Hyvät kirkon viestintäpäivien osallistujat. Voisiko kirkkomme viestinnän sieluna pitää toivoa? Onko niin, että tuodessaan esille myönteisiä tai kielteisiä asioita, tarkastellessaan kirkkoa milloin lempeästi ja milloin kriittisesti ja antautuessaan vaikkapa sosiaalisessa mediassa vuorovaikutukseen, jonka kulusta ei voi varmuudella etukäteen tietää, kirkkomme viestintä on toivon asialla? Tämän kysymyksen myötä tervehdin teitä kirkon viestinpäivän osallistujia ja toivotan teille antoisaa päivää tärkeiden asioiden parissa. Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.