Kirkko huokoista elämää varten

Maanantaina aloitimme yhteisen työskentelymme Maarian kirkosta, jonka triumfiristiin kiinnitin vielä avauspuheessani huomiota. Maarian kirkossa on myös muita kiinnostavia yksityiskohtia, erityisesti ainutlaatuiset, kuuluisat seinämaalaukset, jotka ovat peräisin aivan kirkon rakennusvaiheiden ajoilta 1400-luvun puolivälistä. Turkulaisen kirjailijan Roope Lipastin mukaan ”Maarian maalaukset muistuttavat melko paljon koululaisten naivistisia töherryksiä – tai sellaisia joita aikoinaan tuherrettiin puhelinluettelon sivun reunaan kun oli meneillään pitkä puhelu.”

Maalauksista voi päätellä paljon siitä maailmankuvasta ja ajattelutavasta, joka kirkon rakentamisen aikoihin on ollut yleistä. Uskonpuhdistuksen eli reformaation aika oli vasta edessä ja järkeä painottava valistuksen aika vielä kauempana tulevaisuudessa. Maarian kirkon maalauksissa heijastuu usko yliluonnollisen vahvaan läsnäoloon tavallisen arjen keskellä. Maalaukset esittävät pyhimyksiä, enkeleitä, purjelaivoja., jatulintarhoja, piruja, arkisia askareita ja monia muita aiheita, joiden merkitys jää nykyihmiselle hämäräksi. Keskiaikaisen ihmisen maailmankuva vaikuttaa meidän näkökulmastamme erikoiselta, osin ehkä jopa pelottavalta, mutta joka tapauksessa värikkäältä.

Kanadalainen filosofi Charles Taylor julkaisi seitsemäntoista vuotta sitten merkittävän tutkimuksen A Secular Age, Maallistunut aika. Siinä hän tarkastelee sitä pitkää kehitystä, joka on johtanut maallistumiseen ja uskonnollisen maailmankuvan väistymiseen. Pyhimysten, enkelien, pirujen, henkiolentojen ja muiden yliluonnollisten voimien täyttämä maailma korvautui vähitellen järjellä sekä syyn ja seurauksen laeilla. Taylorin mukaan esisekulaari maailmankuva oli huokoinen, se ikään kuin hengitti vapaasti näkymättömän ja aistein havaittavan maailman välillä. Maallistunut maailmankuva ei enää tarvitse näkymätöntä eikä yliluonnollista, muuta juuri tässä asennoitumisessaan se on kadottanut huokoisuuden. Se on kuplaantunut sellaiseen todellisuuteen, joka mahtuu ihmisen ymmärryskykyyn ja jonka ihminen pystyy analysoimaan ja ilmaisemaan.

On paikallaan muistaa, että myös nykyisessä maallistuneessa ympäristössä kirkko edustaa huokoista maailmankuvaa. Jo pelkällä olemassaolollaan se viestittää, että on olemassa toinen, meidän järkemme, analysointikykymme ja hallintamme ulkopuolella oleva todellisuus, josta Maarian kirkon seinämaalaukset kaikessa käsittämättömyydessäänkin kertovat. Voi hyvin kysyä, kumpi maailmankuva oli tässä suhteessa rikkaampi ja avoimempi.

Kirkolliskokouksessa me olemme tällä viikolla puhuneet paljon kirkosta. Tarkasteltavanamme on ollut muun muassa tuore nelivuotiskertomus, joka omalla tavallaan valottaa kehityslinjoja sekulaarissa ajassamme. Meidän kirkon päättäjien on ehdottoman tärkeää olla tietoisia kaikesta siitä, mitä nelivuotiskertomus tuo esille. Samalla on meidän tärkeä muistaa, että arkisessa työssään oman aikamme ihmisten parissa ja tämän yhteiskunnan keskellä kirkon ei pidä keskittyä puhumaan kirkosta vaan Jumalasta. Kirkon tulee pitää huolta siitä, että myös oman aikamme todellisuudessa on huokoisuutta, joka avaa näkymiä järjen sekä syyn ja seurauksen lakien tuolle puolelle. Tästä huokoisuudesta on yhtenä osoituksena kirkolliskokouksessamme hartauselämä, jonka on määrä pitää meissä yllä tajua meidän kontrollimme ja käsityskykymme yläpuolella olevasta todellisuudesta, jota emme voi hallita tai analysoida, vain aistia.

Nykymuotoinen kirkolliskokous täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Vuonna 1974 Turun Kristillinen Opisto tarjosi ensimmäistä kertaa tilansa kirkkomme ylimmän päättävän elimen kokoukselle, joita nyt alettiin järjestää kahdesti vuodessa viikko kerrallaan. Aikojen muutos näkyi siinä paineessa, että kirkolle ei enää riittänyt järjestelmä, jossa kirkolliskokous tuli yhteen viiden vuoden välein kokonaiseksi kuukaudeksi. Turun Kristillinen Opisto, nykyisin Linnasmäen Opisto, on tarjonnut ja tarjoaa edelleen toimivat puitteet kirkolliskokoukselle. Niinpä tämän juhlavuoden toisen istuntoviikon viimeisenä päivänä on syytä kiittää Linnasmäen Opistoa pitkästä yhteistyöstä.