Jumalalle kiitos!

Jeesus lähti sieltä, ja kuljettuaan Galileanjärven rantaa hän nousi vuorelle. Kun hän istui siellä, hänen luokseen tuli paljon kansaa mukanaan rampoja, sokeita, raajarikkoja, mykkiä ja monia muita. Heidät asetettiin hänen eteensä, ja hän paransi heidät. Ihmiset hämmästyivät nähdessään, kuinka mykät puhuivat, raajarikot tervehtyivät, rammat kävelivät ja sokeat näkivät, ja he ylistivät Israelin Jumalaa. (Matt. 15:29–31)

”Ja he ylistivät Israelin Jumalaa.”

Tänään on aihetta kiitokseen, kun Olaus Petrin seurakunta viettää suurta merkkipäiväjuhlaansa. Jo kokonaisen vuosisadan tämä seurakunta on koonnut yhteyteensä teitä, joille ruotsalaisuus ja ruotsin kieli ovat oleellinen osa identiteettiä.

Juhlamessu Olaus Petrin kirkossa kertoo kahdellakin tavalla jotakin olennaista kiittämisen luonteesta. Ensinnäkin kiitollisuus on sydämen puhetta. Siksi se pukeutuu niin luontevasti sanoiksi juuri omalla äidinkielellä. Elämän suuret asiat on helpointa ilmaista sillä kielellä, joka mielessä lujimmin asustaa. Siinä missä Jeesuksen alkuperäinen yleisö ylisti Israelin Jumalaa aramean kielellä, me teemme tänään samoin ruotsiksi.

Evankeliumin kertomus viittaa myös toiseen kiitollisuuden piirteeseen, joka tässä Olaus Petrin juhlamessussa tulee esille. Kristityn kiitoksella on aina aivan tietty perimmäinen osoite. Kun mielessä on kiitollisuutta, se ei jää leijumaan ilmaan pelkkänä yleisluontoisena tunnetilana, vaikka sellainenkin on toki hyvä ja myönteinen asia. Syvimmältään kristityn kiitollisuus ulottuu myös sen kiitollisuuden taakse, mitä me ihmiset tunnemme toisiamme kohtaan sellaisesta, mitä olemme toisiltamme saaneet. Viime kädessä kristityn kiitollisuus kohdistuu Jumalaan, häneen, joka on antanut meille elämän ja kaiken sen, mikä on hyvää ja arvokasta.

Niinpä tänään tässä messussa ei ainoastaan tunneta yleisesti kiitollisuutta omasta elämästä, omasta seurakunnasta, omasta kirkosta ja omasta äidinkielestä. Samalla kun ajattelemme kiitollisina kaikkia niitä ihmisiä, joiden kiintymyksen, sitoutumisen, työn ja tuen hedelmiä saamme nauttia, perimmäinen kiitos tästä kaikesta osoitetaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, taivaalliselle Isällemme.

Evankeliumin kertomuksessa ihmisillä oli paljon syytä kiittää Jumalaa. He olivat tuoneet Jeesuksen luo rampoja, sokeita, raajarikkoja ja mykkiä, ylipäätään ihmisiä, jotka vammansa vuoksi olivat vaarassa joutua yhteisöelämän sivulaidalle, syrjäytymisuhan alle, ja Jeesus paransi heidät. Näyttää siltä, että tämä yhteisö kantoi vastuuta haavoittuvassa asemassa olevista jäsenistään. Se ei hylännyt heitä vaan toi heidät Jeesuksen luo. Eikö tässä ole tärkeä kuvaus siitä, millainen on seurakunta? Haavoittuvana, toinen toistamme tukien, on tässä joukossa lupa tulla Herran luokse. Seurakunta on sellaisten ihmisten yhteisö, jotka hakeutuvat Jeesuksen luo ja ottavat mukaansa muitakin. Seurakunta on Jumalan kosketusta kaipaavien yhteisö.

Jeesus otti vastaan ihmisjoukon, rammat, sokeat, raajarikot, mykät ja paljon muita, eikä ainoastaan auttanut heitä, vaan pelasti heidät. Ajattelen, etteivät apu ja pelastus nimittäin ole aivan yksi ja sama asia. Apu on jotakin sellaista, joka täydentää omia yrityksiäni parantaa asioita ja omaa tilannettani. Kun esimerkiksi syksyisellä pihalla haravoin puista tippuneita lehtiä, selviydyn työstä nopeammin, jos saan avuksi toisen ihmisen haravoimaan. Kun koululainen koettaa ymmärtää opetettavia asioita, sekä opettajan että vanhempien apu on tärkeää.

Pelastus on kuitenkin jotakin enemmän. Pelastuksesta puhutaan, kun itse en voi tehdä enää mitään tilanteen hyväksi, vaan kaikki on ulkopuolisen tuen varassa. Meren aallokoista pelastetaan hukkuvia. Palavasta talosta pelastetaan sinne jääneet asukkaat. Pelastettava voi olla jo niin uupunut tai voimaton, että ei jaksa enää edes tarttua ojennettuun käteen. Pelastajan pitää tarttua häneen ja nostaa hänet pois vaarasta.

Juuri tällaisessa tilanteessa olivat evankeliumin kertomuksessa lama, blinda, lytta, stumma, och många andra. He saivat Jeesukselta enemmän kuin he itse tai kukaan muu saattoi tehdä heidän hyväkseen. Vaara oli ohi, heidän vammansa eivät enää uhanneet heidän selviytymistään ja hyvinvointiaan. Ja kuten kaikki Jeesuksen kohdanneet, he siirtyivät pois kuoleman ja katoavaisuuden vallasta taivaan lapsiksi ja ikuisen elämän perillisiksi.

On aivan oikein nimittää Herraamme Jeesusta Auttajaksi. Mutta ennen kaikkea hän on Pelastaja, joka tekee sellaista, mitä ihminen ei kykene saamaan aikaan yksin tai edes yhdessä.

Hyvä Olaus Petrin juhliva seurakunta. Haluan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta lämpimästi onnitella satavuotiasta seurakuntaa ja toivottaa sille Jumalan siunausta, kun se toimii kirkon yhteisellä pelastuksen asialla. Tänään on todella syytä kiittää. Me kiitämme Jumalaa pelastuksesta, jonka Herramme Jeesus ihmisille lahjoittaa. Meiltä ei vaadita omia suorituksia, ei hengellisen elämän näyttöjä tai mitään muutakaan sellaista, jolla voisimme saada Jumalan suosiolliseksi meitä kohtaan. Hän on rakkaus ja me olemme jo hänen suosiossaan, sitä ei tarvitse omin voimin edes yrittää ansaita. Jeesus pelastaa avuttomat ja voimattomat. Yhdessä kaikkien Jeesuksen luo saapuvien ihmisten kanssa kiitämme tänään Israelin Jumalaa.