Ihmisen arvo ei ole sopimuskysymys

Länsimaisen demokraattisen yhteiskunnan keskeisiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Ihmisiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan sukupuolen, ihonvärin, uskonnon, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen, iän tai sosiaalisen aseman perusteella. Kohtelun tulee olla tasapuolista ja syrjimätöntä. Jokaisen ihmisen ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia tulee kunnioittaa. Nämä periaatteet ohjaavat länsimaisten valtioiden lainsäädäntöä ja yhteiskuntien elämää. On tärkeää huomata, että vaikka matka nykyiseen naisten ja miesten tasa-arvoisuuteen ja kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuteen on ollut pitkä ja vaikeakin, kehitys on kulkenut myönteiseen suuntaan.

Valmiita ei kuitenkaan vielä olla. Tämä on todettava myös omasta kirkostamme, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Kirkon tasa-arvopalkinnon yksi tärkeä merkitys on nähdäkseni siinä, että se on osa oppimisprosessia, jossa kriittisesti kysytään, miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuvat kirkossamme. Osana kirkon virallista rakennetta palkinto antaa mahdollisuuden pohtia, missä kirkkona olemme onnistuneet ja missä epäonnistuneet. Tämän palkinnon myötä asetumme kuin peilin eteen ja yritämme hahmottaa, millä tolalla asiamme ovat ja mihin kohtiin pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota.

Näitä itsetarkastelun välineitä kirkollemme antaa tämänvuotisen tasa-arvopalkinnon saaja Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirja, sen toimittaja Anni Tsokkinen ja kirjoittajat. Ilmestyessään keväällä 2019 Taantuvan tasa-arvon kirkko herätti huomiota ja varsin vilkastakin keskustelua. Kirjan artikkeleissa kuvataan hyvin henkilökohtaisella tavalla, miten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumattomuus kirkossamme koetaan. Kirja antaa äänen lukuisille kirkon jäsenille, jotka odottavat hyväksyntää ja turvallista tilaa olla ja elää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Kirjan synnyttämässä keskustelussa kuultiin myös niitä puheenvuoroja, joissa ei tunnistettu sitä kuvaa kirkosta, jonka kirjan artikkelit piirtävät. Kirjan kohtaamassa kritiikissä kuului huoli siitä, asettaako se kirkkomme kohtuuttoman huonoon valoon tasa-arvo ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. Itse ymmärrän niin, että tätä kirjan tekijät eivät suinkaan ole halunneet tarkoittaa. Sen sijaan on haluttu nostaa esille kokemuksia ja havaintoja, joiden toivotaan auttavan kirkkoa sen etsiessä tapoja olla merkityksellinen ja vahva evankeliumin julistaja ja todeksi eläjä.

Taantuvan tasa-arvon kirkko nostaa nähdäkseni esille yhden kysymyksen yli muiden. Miksi yhteiskunnassa yleinen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden eetos ja kirkon esillä pitämä kristillinen ihmiskäsitys eivät näytä keskustelevan paremmin keskenään? Ylipäätään puhe ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista tuntuu edelleen etsivän luontevaa paikkaansa kirkossa. Ihmisoikeusajattelu ja kristillinen ihmiskuva näyttäytyvät välillä jopa jännitteisinä tapoina jäsentää ihmistä ja yhteiskuntaa.

Näin ei kuitenkaan tarvitsisi asian laita olla. Kristillisessä teologisesti perustellussa ihmiskäsityksessä on vahvat ainekset ihmisarvon, ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden perustelemiselle. Erityisesti kaksi seikkaa on mainittava. Kristittyinä me uskomme, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, kuten Raamatun alkulehdillä kerrotaan. Tähän rikkaaseen ajatukseen ei tarvitse syvemmin sukeltaa – riittää sen toteaminen, että tämän lähtökohdan perusteella ihmisen arvo ei ole koskaan sopimuskysymys. Se perustuu Jumalan tahtoon ja rakkauteen. Ihmisarvo on annettu ihmisen ulkopuolelta objektiiviseksi, kaikkia ihmisiä kaikkialla koskevaksi ihmisyyden tunnustamisen perustaksi.

Toinen kristillisen ihmiskäsityksen kulmakivi on Jeesus, jonka kristityt uskovat olevan ihmiseksi syntynyt Jumala. Ihmisyydessä on siis aina mukana jumalallisuutta, jotakin ylevää, luovuttamatonta ja pyhää. Ihmisenä, Jeesus Nasaretilaisena, Jumala sitoutui ihmisen elämään kaikkine sen iloineen ja suruineen. Hän antoi seuraajilleen esimerkin kohdatessaan sorrettuja, halveksittuja, syntisiksi luokiteltuja, yhteiskunnan marginaaliin joutuneita, hätää kärsiviä. Vaikka Uudessa testamentissa ei mainitakaan sanoja tasa-arvo, yhdenvertaisuus, ihmisarvo ja ihmisoikeudet, Jeesuksen sanoissa ja teoissa nuo käsitteet saavat selvän ilmaisunsa. Noin toimi ihmiseksi syntynyt Jumala. Noin on syytä häneen uskovienkin toimia.

Kirkolla on siis kristillisen ihmiskäsityksensä vuoksi vahvat edellytykset osallistua keskusteluun ihmisoikeuksista, ihmisarvosta, tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Parhaimmillaan se voi tuoda siihen näkökulmia, jotka valottavat ihmisyyden olemusta ja merkitystä tavalla, jolla voi olla annettavaa myös niille, jotka eivät tarkastele aihetta mistään uskonnollisesta näkökulmasta. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kirkolla on oman teologisesti perustellun ihmiskäsityksensä vuoksi velvollisuus jatkuvasti katsoa peiliin ja kysyä, mitä Jeesuksen seuraaminen on tänään ja mihin se meitä kirkkona johtaa.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden saralla niin kirkolla kuin muullakin yhteiskunnalla on paljon opittavaa. Valmista ei voi tulla, koska koko ajan esille nousee uusia kysymyksiä, jotka pakottavat miettimään ihmisyyttä ja ihmisarvoa yhä uusien ilmiöiden valossa. Ja koska valmista ei voi tulla, on yhä uudelleen otettava esille myös jo useaan otteeseen aiemmin ilmaistuja perusasioita. On muistutettava esimerkiksi siitä, että kirkossamme pappisvirka ei ole sidottu sukupuoleen, tai että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien tarkoituksellinen loukkaaminen sanoin tai teoin on vastoin lähimmäisenrakkauden periaatetta.

Taantuvan tasa-arvon kirkko on onnistunut tavoitteessaan. Se esittää kriittisen mutta niin ihmisen kuin kirkonkin hyvää tarkoittavan haasteen oppia uutta ja kasvaa kristillisenä kirkkona.