Avoimuus kasvaa luottamuksesta

Hyvät kirkolliskokousedustajat!

Yhteinen työskentelymme on tämän istuntoviikon osalta tulossa päätökseensä. Päivät ovat olleet tiiviitä. Paljon olemme ajatelleet, puhuneet ja istuneet tässä salissa.

Kirkolliskokousviikon alla Suomen Kuvalehti julkaisi parikin laajaa juttua liittyen kirkolliskokoukseen. Niiden kautta piirtyy kuva varsin jähmeästä ja hitaasta kirkon ylimmästä päätöksentekoelimestä. Noissa jutuissa me haastatellut arvioimme itseämme ja omaa toimintaamme välillä kriittiseenkin sävyyn.

Kyselen mielessäni sitä, onkohan kulunut viikko tuonut noihin itsearviointeihimme mitään uutta. Pidän nimittäin tarpeellisena sitä, että miellämme yhteisen työskentelymme paitsi esille tulleitten asioitten käsittelemisenä myös oppimiskokemuksena, jonka tarkoituksena on auttaa meitä näkemään, missä tarvittaisiin kehittämistä. Kirkolliskokouksen työjärjestyksen uudistaminen on tärkeä askel tässä kehittämistyössä, mutta se ei yksin riitä. Joustavimmat ja kevyimmätkään rakenteet eivät itsessään takaa asioiden sujumista. Demokraattinen päätöksentekojärjestelmä, olkoon se muodoltaan millainen tahansa, on altis jähmeydelle ja hitaudelle. Ratkaisevinta olemme me ihmiset, me, joille on uskottu päättäjän rooli.

Yksi esitetty kritiikin aihe on avoimuus. Tietoa ja läpinäkyvyyttä kaivattaisiin enemmän. Julkisen hallinnon saralla tämä vaatimus on tullut viime vuosina yhä tärkeämmäksi, ja siinä suhteessa myös kirkolliskokousta on tietoisesti kehitetty. Täysistuntojen striimaukset ovat tästä hyvä esimerkki, ja ymmärrykseni mukaan meidän työskentelyämme seurataankin verkossa hyvin paljon. Avoimuus on tärkeä hallinnon arvo, jonka merkitys organisaatioissa on suuri.

Toteutuakseen käytännössä avoimuus edellyttää riittävää luottamusta ihmisten välillä. Viimeaikaisissa luottamuksen luonnetta luotaavissa filosofisissa ja teologisissa keskusteluissa on pohdittu haavoittuvuuden merkitystä luottamuksen syntymiselle ja kasvamiselle. Haavoittuvuus tässä yhteydessä viittaa tietysti siihen, että pelko haavoittumisesta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa estää tehokkaasti sellaisen luottamuksen syntymisen, jossa ei tarvitse pelätä tarkoituksellisesti tapahtuvaa satutetuksi tai loukatuksi tulemista.

Haavoittuvuus on paitsi luottamuksen haaste myös sen rakennuspuu. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihminen oman haavoittuvuutensa kautta voi kokea myötätuntoa toista ihmistä ja hänen haavoittuvuuttaan kohtaan. Kun hallintoon kaivataan inhimillisyyttä, kaivataan ennen kaikkea myötätuntoa, asettumista toisen ihmisen asemaan ja kykyä samaistua lähimmäisen kokemuksiin.

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Kun mietimme oman hallintoelimemme toimivuutta tai kirkkomme eri hallinnon alojen yhteistyötä, tätä inhimillistä elementtiä ei pidä unohtaa. Hallinto ei tehokkaimmillaankaan ole koneisto, mekanismi, vaan organismi, elävistä ihmisistä koostuva hallintoelin.

Kuluneen viikon aikana olemme tunteneet monenlaista: erimielisyyden kipua mutta myös yhteisen työn ja uskon iloa. Merkittävää on, että tämän kaiken olemme kokeneet yhdessä. Kuluneen viikon aikana kohtaamisissa on ylitetty raja-aitoja, joita mielikuvissa  on eri tavoin ajattelevien välille kenties noussut. Yhteisessä rukouksessa olemme tiedostaneet olevamme yhteisessä uskossa yhden ja saman Herran edessä, hänen armonsa varassa. Keskusteluissamme olemme koettaneet etsiä sitä, mikä yhteiselle kirkollemme olisi parasta. Yhteys on aina jotakin sellaista, jonka on määrä toteutua käytännössä.

Seuraavan kerran me kirkon edustajat tulemme koolle marraskuussa. Myös tulevan kolmen kuukauden väliaikana me olemme kirkon edustajia, me olemme Kristuksen omia, hänen todistajiaan.

Kiitän kirkolliskokousedustajia lämpimästi kuluneen viikon työskentelystä, pääsihteeriä, varapuheenjohtajia, puhemiesneuvostoa, valiokuntasihteereitä, kirkkoneuvoksia ja lainoppineita asiantuntijoita. Kiitos myös Kirkkohallituksen ja Turun kristillisen opiston työntekijöille, joiden työn ansiosta olemme voineet keskittyä tehtäväämme. Hyvä Jumala siunatkoon elämäänne ja työtänne.