Elämä ei aina päästä helpolla

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 15

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.
    Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Elämä ei aina päästä meitä helpolla. Kun vastoinkäymiset ja ankarat vaiheet seuraavat toistaan, vaikuttaa se ennen pitkää ajatteluun ja asenteisiin. Maailma on monelle kova paikka. Joillekin maailma voi osoittautua niin ankaraksi, että ihminen itsekin kovettuu. Tällaisen kovuuden ilmenemismuodot ovat monenlaisia. Esimerkiksi omassa yhteiskunnassamme keskusteluilmapiirin on todettu kylmentyneen. Sen voi havaita vaikkapa karkeassa kielenkäytössä ja toisenlaisten mielipiteiden halveksimisessa. Halu ymmärtää toisenlaisia näkemyksiä peittyy tarpeeseen huutaa äänekkäästi oma kanta ilmoille seurauksista välittämättä.

Syitä kovuutta suosivaan kehitykseen voi hakea monesta suunnasta. Sosiaalinen media on tässä yhteydessä mainittu usein. Euroopassa pari vuotta sitten alkanut täysimittainen Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on kiristänyt tunnelmaa ja tuonut mukanaan sotaisan retoriikan. Presidentinvaalit Yhdysvalloissa paljastivat jo vuosia sitten, miten ehdokas voi lisätä kannatustaan häikäilemättömällä karkeudella. Mitä jyrkempiä jakolinjoja tehdään ”meihin” ja ”heihin”, sitä helpompi on halveksia toiseen leiriin lukeutuvia.

Tällainen kovuus ei kuitenkaan ole sinänsä uutta. Elämme nyt jälleen sellaista maailmanaikaa, jossa eri syistä johtuen voi olla helpompi turvautua kovuuteen kuin myötätuntoon. ”Nopeat syövät hitaat, vahvat selviytyvät, heikot nujertuvat.” Tällaisiin ajatuksiin tiivistyy yhdenlainen elämänfilosofia: vain kovuuden avulla voi selviytyä. Epävarmoina ja levottomuutta herättävinä aikoina kovuuden suosio yleensä kasvaa.

Ajat eivät olleet helppoja silloinkaan, kun Jeesus puhui seuraajilleen sanat, jotka evankeliumissa juuri kuulimme. Tavallinen elämä oli kovaa omaan aikaamme verrattuna jo pelkästään siksi, että omaa arkeamme helpottavia koneita ja laitteita ei ollut käytettävissä. Meille tuttuja yhteiskunnan turvaverkkoja ei ollut. Sairaat kärsivät syistä, jotka nykyinen lääketiede voi monin osin poistaa. Yhteisön normeja rikkoneita kohdeltiin säälimättömästi. Uskonnolliset auktoriteetit käyttivät kovia keinoja pitääkseen yllä nuhteettomuutta. Rooman imperiumi kuristi Jeesuksen kotimaata rautaisessa otteessaan.

Juuri tällaisen, kovuuden ja karkeuden kyllästämän maailman keskellä Jeesuksen opetus ja elämä olivat suorastaan vallankumouksellisia. Jeesus etsiytyi niiden luokse, joita elämä ja toiset ihmiset olivat käsitelleet kovakouraisesti. Hänen viestinsä oli niin toisenlainen, että ihmisten oli helppo oivaltaa sen ainutlaatuisuus. Ei ihme, että Jeesusta kuunneltiin ja häntä pidettiin Jumalan miehenä. Hyvyys toi toivon ja valon elämän kovuuden keskelle. Ihmiset kuulivat viestin taivaasta, Jumalalta.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu seuraajilleen. Golgatan tapahtumat häämöttävät edessäpäin. Nyt on aika varustaa seuraajat toisenlaiseen todellisuuteen, kuin mihin he Jeesuksen seurassa olivat tottuneet, sillä pian ihmisten kovuus naulitsisi Jeesuksen ristille. Jeesuksen testamentti on yksinkertainen mutta selkeä. ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Kehotus rakastamiseen on niin painava, että Jeesus lausuu sen evankeliumin kohdassa kahteen kertaan. Rakastakaa toisianne.

Rakkauden määritelmistä ei ole pulaa. Kuvaukset rakkauden tärkeydestä ja voimasta ovat aiheina paitsi monissa elämänohjeissa myös elokuvissa, musiikissa ja kuvataiteessa. Rakkaus tuo niiden mukaan toivoa ja valoa elämään. Jokainen rakastunut tietää, miten rakkauden tunne läpäisee koko olemuksen. Rakkaudessa myös petytään. Elämän ja ihmisten kovuus koettelee sitäkin. Pettyminen rakkaudessa joko läheisessä ihmissuhteessa tai laajemmin suhteessa lähimmäisiin voi johtaa kyynistymiseen, joka puolestaan voi ennen pitkää kovettaa ja jopa katkeroittaa ihmisen.

Jeesuksen kehotus seuraajilleen rakastaa toinen toistaan on tinkimätön muistutus siitä, että rakkaus on kristillisen uskon ja Jumala-suhteen ytimessä. Jeesuksen antamaan tehtävään meille seuraajilleen kuuluu, että kannamme hedelmää, kuten Jeesus itse asian ilmaisee. Jeesuksen seuraajan tehtävänä, hedelmänä, on tuoda rakkautta tähän maailmaan, joka niin helposti näyttäytyy vain kovana, karkeana ja vihamielisenä. Jeesuksen käsky painottaa vielä sitäkin, että tämä rakkaus ei ole haihattelua tai sinisilmäisyyttä tai epärealistista pehmoilua, vaan Jumalan vastaus ihmisen syvimpiin tarpeisiin. Siksi rakkaus on vahva, voimakas ja tinkimätön.

Jeesuksen seuraajien on aina tarpeellista kuulla Herransa käsky. Miten helposti rakkaudettomuus ja kovuus voikaan pesiytyä kristillisiin yhteisöihin. Tästä ilmiöstä löytyy esimerkkejä jo varhain – niistä on kerrottu Uuden testamentin sivuillakin. Oikeassa olemisen vimma ja varmuus johtavat liian usein kovuuteen, jossa sisaresta ja veljestä tulee miltei vihollisia. Raamatunlauseilla koetetaan vakuuttaa itselle ja muille, miten asiat Jumalan mielestä ovat. Raamattu on kirkon ja kristittyjen luovuttamaton, äärimmäisen tärkeä peruskirja, ja juuri Raamatusta luemme Jeesuksen käskyn seuraajilleen, käskyn, jota hän niin vahvasti painottaa: rakastakaa toisianne.

Hyvät arkkihiippakunnan ja kirkkomme uudet, pian papin ja diakonian virkaan vihittävät. Pitkä ja polveileva matkanne tähän hetkeen saa pian huipennuksen, kun teidät vihitään apostolisen perinteen mukaan virkaan rukouksella ja kätten päälle panemisella. Tähän päivään valmentautuessanne olette pohtineet monia suuria ja syvällisiä asioita, jotka liittyvät Jumalan kutsuun, kirkon työhön ja oman persoonan valjastumiseen erityisellä tavalla Jumalan käyttöön. Jeesus toteaa päivän evankeliumissa osuvasti: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” Alttarilta ja tästä messusta teidät lähetetään papin ja diakonian viran haltijoina toteuttamaan Jeesuksen kirkolleen antamaa tehtävää valon ja toivon tuojina tässä maailmassa, jossa kovuus niin helposti saa vallan. Tässä tehtävässä ette ole yksin. Teidän kanssanne ovat työtoverinne ja seurakuntalaiset. Teidän kanssanne on itse Herramme Jeesus.

Hyvä seurakunta. Jeesuksen käsky rakastaa koskee meitä kaikkia. Kristillisen uskon mahdollisuudet nopeasti muuttuvassa ajassa ja kovuuteen taipuvassa maailmassa piilevät siinä rakkaudessa, jota Herramme käskee meidän toisillemme osoittaa. Hän sanoo: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”