Ihminen saa olla keskeneräinen – myös puheissaan, kirjoittaa arkkipiispa Tapio Luoma Yleisradion verkkokolumnissaan

Toimiva demokratia ja vahva kansalaisyhteiskunta rakentuvat keskustelulle, jossa erilaiset näkemykset kohtaavat. Parhaimmillaan tällainen keskustelu haastaa tarkistamaan ja laajentamaan omaa ajattelua sekä kannustaa etsimään kompromisseja. Kohtaamisiin sisältyy kuitenkin aina myös yhteentörmäyksen mahdollisuus. Pahimmillaan keskustelu ajautuu sen myötä henkilökohtaisuuksiin, tulehtuu ja myrkyttyy.

Myös eettiset ja moraalikysymykset kuuluvat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Koska käsitykset oikeasta ja väärästä ovat syvästi henkilökohtaisia, oman vakaumuksen voima voi sulkea korvat toisenlaisilta ääniltä. Miksi keskustella vaihtoehdoista, jotka ovat pahoja ja väärin? Parempi, kun eivät muutkaan sellaisista keskustelisi!

Keskustelu ei kuitenkaan lopu käskemällä. Ajatukset eivät häviä niin, että niiden esittäminen kielletään tai puhuja uhkaillaan hiljaiseksi. Mielipiteet ja oivallukset jäävät elämään ja vaikuttavat. Pohdinta oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta hakee uusia muotoja. Viimeistä sanaa ei ole kenenkään helppo sanoa.

Ja hyvä niin. Kynnyksen lopettaa keskustelu moraalisesti sopimattomana tulee olla korkea. Toisinaan eettiseen keskusteluun hiipii kuitenkin piirteitä, jotka kielivät pyrkimyksestä vaientaa vastapuoli heti alkuunsa. Keskustelukumppania moititaan siitä, että hän ylipäätään tohtii avata suunsa, ja hänen ja hänenkaltaistensa näkemykset leimataan lähtökohtaisesti vastuuttomiksi ja vahingollisiksi.

Eikö vastuuttomia ja vahingollisia asioita sitten saisi arvostella? Eikö keskustelu eettisyydestä edellytä myös kysymystä syyllisyydestä? Kyllä, mutta kysymys on eri asiasta.

Kyky tuntea syyllisyyttä on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Se auttaa näkemään virheet ja kannustaa toimimaan paremmin. Kaikkia keskustelussa esiin tulevia näkökantoja tulee arvioida myös niiden vastuullisuuden näkökulmasta. Toisen syyllistäminen kuitenkin ulkoistaa syyllisyyden ja kohdistaa sen yksipuolisesti muihin. Syyllistäjä asettuu keskustelukumppaniensa yläpuolelle tuomariksi ja esiintyy muita oikeamielisempänä. Keskustelun jatkaminen tällaisista lähtökohdista tuntuu harvoin houkuttelevalta. Jotkut reagoivat vetäytymällä, toiset käymällä vastahyökkäykseen. Rakentava vuoropuhelu sammuu.

Armottominta viimeisen sanan retoriikkaa on vihapuhe. Sen tarkoituksena on osoittaa, että jokin ihmisryhmä ei ansaitse tulla kuulluksi lainakaan. Räikeimmillään toivotaan, ettei heitä ollenkaan olisi. Uhkaava ja pelkoa lietsova puheenparsi pyrkii vaientamaan vastustajansa lopullisesti. Siihen vapautta rakastava ja ihmisarvoa kunnioittava yhteiskunta ei voi suostua.

Kristinuskoon kuuluu ajatus radikaalista armosta, siitä että tulee hyväksytyksi ihmisenä syyllisyydestä huolimatta. Se tarkoittaa, ettei viimeistä sanaa ole. Ihminen saa olla keskeneräinen – myös puheissaan. Tällainen armollisuus tukee rakentavaa vuoropuhelua eri tavoin ajattelevien kesken. Kultainen sääntö, ”kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, sopii myös puhumiseen.

Kolumni on julkaistu 26.3. Yleisradion verkkosivuilla osoitteessa https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/26/arkkipiispa-tapio-luoma-kultainen-saanto-sopii-myos-puhumiseen