"Köyhät ovat luonanne aina." Miten kirkolla on varaa puhua köyhyydestä?

Kirkko ja raha on yhdistelmä, joka herättää ajatuksia ja tunteita. Omassa suomalaisessa kontekstissamme asia oli julkisuudessa ennen vuodenvaihdetta, kun joissakin medioissa uutisoitiin kirkon saaneen valtiovallan verotusteknisten uudistusten vuoksi miljoonia euroja ”ylimääräiseksi” katsottua tuloa. Tällä lisääntyneellä verokertymällä perusteltiin hallituksen esitystä lakimuutokseksi, jolla leikattiin 20 miljoonaa euroa valtiovallan Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle maksamaa korvausta niistä yhteiskunnallisista tehtävistä, jotka lähtökohtaisesti ovat valtion vastuulla, mutta joista Luterilainen kirkko yhteiseen sopimukseen perustuen huolehtii. Tällaisia tehtäviä ovat hautaustoimi ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista huolehtiminen sekä eräät väestökirjanpitoon liittyvät tehtävät. 

Saako kirkolla olla rahaa ja jos saa, kuinka paljon? Miten meidän olisi suhtauduttava vaurauteen – kirkon tai yksittäisen ihmisen? Mikä merkitys ja arvo ihmisen taloudelliselle asemalle annetaan?  

Jeesuksen opetus omaisuudesta

Kysymys rahasta ja taloudesta on ehkä yllättävänkin selvästi esillä kirkon keskushahmon, Jeesus Nasaretilaisen opetuksessa: 

»Älkää kerätkö itsellenne aarteita tänne maan päälle. Täällä koit ja muut hyönteiset tekevät tuhojaan ja varkaat murtautuvat varastamaan. Kerätkää siis itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä koit ja muut sellaiset eivät turmele niitä, eivätkä murtovarkaat vie niitä. Sydämesi on siellä, missä aarteesikin on. (Matt. 6:19-21, UT2020) 

Minä vakuutan teille, että rikkaiden on vaikeaa päästä taivaiden valtakuntaan. Minä sanon teille, että kamelin on helpompi mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.» (Matt. 19:23-24, UT2020) 

Varokaa ja välttäkää kaikenlaista ahneutta. Ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi paljonkin. (Luuk. 12:15, UT2020) 

Jeesuksen opetus omaisuudesta ja rahan tavoittelusta näyttäytyy lähtökohtaisesti melko kielteisenä. Lopulta maalliset aarteet kuitenkin menettävät merkityksensä, omaisuus aiheuttaa merkittävän esteen Jumalan valtakuntaan pääsemiselle, ahneutta tulee välttää eikä sydäntä saa kiinnittää katoaviin asioihin. Tämä näkökulma vaurauteen painottaa ennen kaikkea asennetta: Minkä aseman annan varaudelle omassa maailmankatsomuksessani. Uskommeko rahan tuovan lopullista ja kestävää tyydytystä? Voiko elämän merkityksellisyys nojata rahan tavoitteluun? Mikä ihmiselle lopulta on tärkeintä? Modernissa maailmassa olemme hyvin tottuneita mittaamaan asioiden arvoa nimenomaan rahassa. Tästä syystä helposti ajattelemme, että siellä missä on taloudellista vaurautta, siellä on jotain arvokasta.  

Tällaista ajattelutapaa vastaan luterilaiseen perinteeseen on kuulunut ajatus siitä, että meidän ei tulisi antaa minkään ulkoisesti arvostettavalta näyttävän houkutella itseämme. Päinvastoin siinä, mikä meistä tuntuu luontaisesti vähäpätöiseltä, itsestäänselvyydeltä tai jopa luotaantyöntävältä, paljastuu se, mikä on tavoiteltavaa ja arvokasta. Tiedämme, että monet suuria rikkauksia omistavat ovat todenneet, että omaisuuden tuoman viehätys haihtuu. Rahalla ei lopultakaan voi korvata läheisiä ja rakkaita ihmisiä, murtunutta terveyttä, sitä merkityksellisyyden tunnetta, kun voi olla avuksi muille, tai suhdetta luontoon.

Jeesuksen suhtautuminen rahaan ei kuitenkaan ollut totaalisen kielteinen. Jeesuksen mukana kulkevilla opetuslapsilla oli yhteinen kassa, jonka hoitajana toimi yksi hänen seuraajistaan, Juudas Iskariot. Raha on ollut mukana Jeesuksen ajoista lähtien hänen seuraajiensa ja sittemmin kirkon elämässä. Oleellinen kysymys onkin, millä tavoin rahaa pitäisi suhtautua ja kuinka sitä pitäisi käyttää? Jeesuksen opetuksessa painottuu taloudellisten resurssien jakaminen erityisesti köyhien tai yhteiskunnallisesti osattomien auttamisessa.  

Jeesuksen toiminnan seurauksena syntyneen yhteisön yhtenä keskeisenä tunnusmerkkinä aivan varhaisista ajoista lähtien oli sairauden tai varattomuuden takia syrjäytettyjen auttaminen. Historiantutkimuksessa on esitetty, että nimenomaan köyhistä, sairaista ja muutoin yhteiskunnan marginaaleihin syrjäytetyistä huolehtiminen oli yksi syy varhaisen kirkon varsin nopeaan leviämiseen. Aatteellisesta näkökulmasta voi sanoa, että varhaisen kirkon köyhyyden vastainen työskentely osoitti Jumalan luomistyön arvostamista. Köyhyys nähtiin sellaisena kaiken olemassa olevan rikkoutuneisuutena, joka tuli korjata. Tästä syystä köyhiä tuli auttaa.

Köyhyys ihanteena

Köyhät ilmenevät Jeesuksen rahaa ja omaisuutta koskevassa opetuksessa myös hengellisessä merkityksessä. ”Onnellisia olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta.” (Luuk. 6:20/UT2020) Jeesuksen viesti oli selvä: köyhyys ei merkitse, että Jumala olisi hylännyt. Rikkaus puolestaan ei ole osoitus Jumalan suosiollisuudesta. Tämän maailman rikkaudet eivät kerro mitään merkityksellistä ihmisestä tai hänen arvostaa. Toisin sanoen: rikkaus ei tee kenestäkään Jumalan silmissä parempaa ihmistä. Jokaiselle kuuluu yhtäläinen, jakamaton ihmisarvo. Jokaista tulee kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti.  

Samalla meitä kirkkona kutsutaan katsomaan erityisesti heihin, jotka näyttävät ajautuvan yhteiskunnan laitamille. Tätä tarkoittaa se, että köyhät ovat Jumalan erityisen huomion kohteena. Tässä maailmassa heitä vähätellään eikä heidän asiaansa suhtauduta vakavasti. Näin ei pidä olla.  

Kirkossa on painotettu köyhien näkökulmaa ja merkitystä jopa siinä määrin, että materiaalisessa köyhyydessä elämisestä on tullut jonkinlainen hengellisen elämän ihanne. Varhaisen kirkon aikana nähtiin, kuinka jotkut kaupungeissa asuvat kristityt vetäytyvät yksikertaisempaan elämään autioille seuduille, sivuun muusta yhteiskunnan elämästä. Tällainen arkielämästä yksinkertaisempaan elämään erottautumisen ihanne on elänyt erityisesti hengellisissä sääntökunnissa ja luostareissa. Tänäkin päivänä kristilliset sääntökunnat noudattavat olennaisilta osiltaan 300-luvulla eläneen Benediktus Nursialaisen muotoilemaan luostarielämän sääntöä, joka edellyttää sitoutumista henkilökohtaiseen köyhyyteen. Vuosisatojen kuluessa monet luostarit vaurastuivat huomattavan paljon, vaikka luostarin asukkaita itseään sitoi köyhyyslupaus. Menneinä vuosisatoina, jolloin yhteiskunnan auttamisrakenteita ei vielä ollut, luostarit olivat tunnettuja harjoittamastaan avustustyöstä. Edelleen monilla katolisilla sääntökunnilla on erityinen kutsumus palvella jotain tiettyä yhteiskunnan marginaaliin ajettua ryhmää.  

Luterilaisuus ja köyhyys

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Keski-Euroopan reformaation perillinen ja suomalainen yhteiskuntakäsitys on kehittynyt käsi kädessä pohjoismaisen luterilaisen perinteen kanssa. Myös luterilaisessa ajattelussa on otettu kantaa köyhyyteen. Meidän suomalaisten kulttuuriseen eetokseen esimerkiksi kuuluu tietynlainen ihanteellinen ajatus kerskailemattomasta maan hiljaisesta. Luterilaisuuden yksi merkittävimmistä panoksista köyhyydestä käytävään keskusteluun ei kuitenkaan liity itse köyhyyteen vaan siihen, miten meidän yhteisönä ja yhteiskuntana tulisi suhtautua varattomaan ihmiseen. Käytännöllisenä esimerkkinä tästä on Luther itse, joka kirjoitti kollegoidensa kanssa Wittenbergin kaupungille ensimmäisen köyhien huoltoa koskevan lain jo vuonna 1520. Lain nojalla kaupunkiin perustettiin ”yhteinen kirstu”, josta kaupunki jakoi tukea köyhille. Lutherin lähtökohtainen ajatus oli, että köyhää ei tule häpäistä eikä hänen tule olla rikkaamman suoran hyväntekeväisyyden varassa. Lutherin ajattelussa heikommassa asemassa olevasta tuli huolehtia yhteisesti, yhdessä sovittujen periaatteiden mukaisesti.  

Olen omassa suomalaisessa ympäristössämme usein pohdiskellut kysymystä, kuinka uskottavilta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puheet köyhien puolesta kuulostavat. Monista taloudelliseen tilanteeseen liittyvistä vaikeuksista ja uhkakuvista huolimatta kirkkomme on kokonaisuudessaan edelleen vauras. Pohjoismaissa reformaatio merkitsi kirkolle kerääntyneen omaisuuden siirtymistä suurelta osin kruunulle. Oman kirkkomme kohdalla tämä omaisuuden siirtäminen tapahtui reformaation ensimmäisinä vuosikymmeninä 1500-luvulla. Autonomian ajalla itsenäiseksi kirkoksi järjestäytynyt kirkkomme oli vielä niin varaton, että Brittiläiset raamattuseurat toimittivat Suomeen Raamattuja samalla tavalla kuin muille lähetyskentille. Tällä hetkellä kirkkomme kuitenkin kuuluu maailman mittaluokassa vauraiden kirkkojen joukkoon.  

Voiko siis rikas kirkko puhua köyhien puolesta? Voiko ylipäätään rikas ymmärtää köyhää, hyväosainen huono-osaista? 

Kirkossamme vaikutti kaksi ja puolisataa vuotta sitten pappi, joka oli kotoisin köyhistä oloista mutta oli edennyt merkittävään asemaan kirkossamme ja koko valtakunnassa. Häntä kuunneltiin Tukholmassa asti. Tämä pappi oli Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, jota pidetään suomalaisen talousajattelun uranuurtajana. Sen lisäksi ”hän oli ennakkoluuloton poliitikko ja kirjoittaja, jonka tavoitteena oli vapauteen, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioitukseen perustuva yhteiskunta. Chydenius oli Euroopankin mittakaavassa varhainen demokraattisten näkemysten puolustaja.”   

Chydenius puhui voimakkaasti köyhien puolesta erityisesti tapauksessa, jossa Tukholmassa vuodenvaihteessa 1778–1779 kokoontuneet valtiopäivät olivat kiristämässä ns. palkollisten vuosipalvelua koskevia säädöksiä. Jos ihminen ei työskennellyt palkollisena jossakin talossa, häntä pidettiin lainsuojattomana. Chydenius puolusti kansalaisten elinkeinonvapautta pamfletissaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, jonka hän osoitti kuningas Kustaa III:lle. Siinä hän lausuu ponnekkaasti: 

Mitä muuta köyhän työläisen hyvinvointiin kuuluu kuin vapaus rakentaa ja asua maan päällä, hankkia elanto itselleen ja omaisilleen, avioitua ja hankkia jälkeläisiä? Eikä köyhällä juuri ole muuta omaisuutta kuin vapaus ja kyky työntekoon ja jokapäiväisten tarpeittensa tyydyttämiseen. Jos nämä oikeudet häneltä evätään tai niitä rajoitetaan ja hänet alistetaan pakolla jonkinlaiseen holhoukseen, kiitelköötpä holhoojat sitä hänelle miten onnelliseksi olotilaksi tahansa, on selvää, että hänen hyvinvointiaan on ainakin jossakin määrin vahingoitettu ja häneltä on ryöstetty jokin osa omaisuudestaan eli vapaudestaan ansaita tuloja työllään.  

Chydenius vaikutti valtakunnanpolitiikassa tavalla, jota voi vain ihailla. Chydenius ymmärsi, että ihmisen ihmisarvo ja siitä nousevat yhtäläiset oikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti jokaiselle. Ihmisen täysivaltainen osallisuus yhteiskunnassa – Chydeniuksen esimerkissä jopa lain suoja – ei juonnu siitä, että hän tekee työtä. Köyhän asemaa ei tule vaikeuttaa, koska hän on köyhä.  

Säätyvaltiopäivien aikana kirkolla oli pappissäädyn kautta rakenteellinen rooli yhteiskuntaa koskevissa päätöksissä. Pappissäädyn toiminta valtiopäivillä osoittaa, kuinka kirkko käytti aktiivisesti sille silloisessa yhteiskunnassa ollutta areenaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kirkko onkin ollut yhteiskunnallinen keskustelija jo kauan ennen omaa aikaamme, jolloin kirkon kannanotot kovin helposti leimataan asiaan kuulumattomaksi politikoinniksi. 

Työ köyhyyden poistamiseksi kuuluu kirkon syvimpään olemukseen

Köyhyys on jatkuva haaste kirkolle. Omasta hengellisestä perustastaan ja Herransa opetusten valossa kirkko, joka sivuuttaa köyhien asian ja köyhyyden ongelmat, on menettänyt jotakin olemuksestaan. Ajattelemme, että Jumala on luonut ihmisen – siis ihmisen ilman mitään lisämääreitä – omaksi kuvakseen. Tästä syystä mikään inhimillinen ominaisuus, ei myöskään rikkaus tai köyhyys, tee yhdestä enemmän Jumalan kuvaa kuin toisesta. Varallisuudestaan riippumatta ihmiset ovat Jumalan edessä samalla viivalla.

Juuri tästä syystä kirkolla on sekä oikeus että velvollisuus puhua ja toimia köyhien puolesta, riippumatta siitä minkälainen omaisuus kirkolla on, ja minkälaisessa taloudellisessa asemassa kirkon työntekijät ovat. Kirkon toiminta köyhyyden poistamiseksi kuuluu kirkon syvimpään olemukseen, jota kirkot toteuttavat ennen kaikkea diakoniantyön kautta.

Kirkon diakoniassa tehdään joka päivä työtä konkreettisen köyhyyden ja osattomuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa. Kirkon diakonia on palvelu, joka on saatavilla joka kirkonkylässä. Diakoniatyöntekijöiden näkökulmasta hätä ei lopu. Siellä kysytään, mikä ihmistä oikeasti auttaa? Mikä rakentaa hänen elämäänsä kauaskantoisemmin kuin yksittäisten laskujen maksu tai maksuosoitus? Miten rakennetaan arvokkuutta ja osallisuutta, yhteen kuuluvuutta ja välittämistä? Ruoka-avun piirissä esimerkiksi painitaan sen kanssa, miten rakennetaan ruoka-apua hakevan ihmisarvoa ja omaa toimijuutta sen sijaan, että ihmisille vain jaettaisiin välttämättömiä hyödykkeitä kuten ruokaa tai rahaa. Köyhyyden poistaminen on kokonaisvaltainen osallisuuden kasvattamisen haaste, jossa raha on vain yksi osa.  

Rahaakin kuitenkin tarvitaan. Suuri osa diakonian avusta on nykyään taloudellista avustamista, palveluneuvontaa ja kohtaamista diakonian asiakkaiden kanssa. On kuitenkin tärkeää, että rinnalla pohditaan, miten rakenteita muutetaan niin, että köyhyys ja osattomuus laajasti ymmärrettynä voi vähentyä. Tässä kirkon kirkollisveron kautta kerätyt varat, mutta myös asema suurena ja laajalle levittäytyvänä yhteiskunnallisena toimijana ovat tärkeässä roolissa.  

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana esitänkin teille, hyvät kuulijat, kysymyksen: 

Miten yhteiskunnan rakenteita suunnataan ja muutetaan yhdessä niin, että ihminen voi kokonaisvaltaisesti kokea olevansa osallinen ja arvokas, itsenäisesti toimeentuleva ja yhteisöstä huolehtiva (ja tarvittaessa yhteisön kannattelema) yhteiskunnan rakentaja? 

Köyhyys ei ole haaste pelkästään kirkolle vaan koko yhteiskunnalle. Meillä Suomessa omaksuttuun hyvinvointiyhteiskunnan ideaan kuuluu pyrkimys köyhien aseman parantamiseen ja hyvinvoinnin ulottamiseen myös heikompiosaisten ulottuville. Yhdenvertaisuusperiaate on tässäkin keskeinen. Aikana, jolloin taloudelliset säästöpaineet ahdistavat valtiontaloutta, on erityisen tarkasti kuultava, millaista osattomuutta ja köyhyyden kokemuksen lisääntymistä leikkaukset saavat aikaan. Taloudelliseen menestykseen perustuva yhteiskunta syrjäyttää monet. Tiedämme, että tämän päivän Suomessa köyhyydessä on jo nyt joillekin kysymys valinnasta ruuan ja lääkkeiden välillä. Konkreettisten perustarpeiden täyttymisen lisäksi köyhyys on laajasti yhteydessä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Köyhyydellä on yhteys heikompiin asuinolosuhteisiin, huonompaan terveyteen, alhaisempaan koulutustasoon ja ammattitaidon puutteeseen sekä mahdollisuuksiin vaikuttaa omiin elinoloihin tai laajemmin yhteiskuntaan. Köyhyys näyttää myös kertautuvan, se on luonteeltaan ylisukupolvista. Osattomuutta luova yhteiskunta ei ole kestävä. Kun yhdenvertaisuuden periaate ei toteudu, luottamuksemme demokratiaan alkaa murentua.

Köyhyys on globaalin kirkon ”kipu”

Köyhyyden tarkastelu asettuu vielä laajempiin mittasuhteisiin, kun sitä tarkastellaan globaalista näkökulmasta. Kuilu maailman rikkaampien ja köyhimpien maiden välillä on kasvanut kaiken aikaa. Sitä ovat vauhdittaneet niin ilmastokriisi kuin koronapandemia sekä niin aktiiviset kuin pitkittyneet konfliktit.  

Myös globaalista köyhyydestä kirkolla tulee olla sanottavaa jo senkin vuoksi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Kärsimyksen, joka koetaan toisella puolella maailmaa, tulee tuntua myös täällä. Apostoli Paavali vertaa kirkkoa ruumiiseen, jossa yhden jäsenen kokema kipu tuntuu koko ruumiissa. Siksi ei meidänkään kannaltamme ole yhdentekevää, mitä tapahtuu Afrikassa perheelle, joka menettää jälleen kauan odotetun sadon pitkään jatkuneen kuivuuden takia, tai aasialaiselle, joka köyhyydessään joutuu miettimään elinkauppaan turvautumista, tai eteläamerikkalaiselle nuorelle naiselle, joka saapuu suurkaupunkiin paremman toimeentulon toivossa mutta löytääkin itsensä ihmiskaupan uhrina. Kirkkomme kansainvälinen työ pyrkii vastaamaan köyhyyden haasteeseen muun muassa panostamalla lasten ja nuorten koulutukseen, ihmisten toimeentulomahdollisuuksien vahvistamiseen sekä sovintoprosesseihin ja rauhan rakentamiseen. Tällä saralla työtä riittää. 

Olen edellä pohdiskellut köyhyyttä ja sitä, millä edellytyksillä ja miksi kirkko pitää työssään esillä köyhien asiaa. Olen halunnut painottaa, että köyhien asia on aina ollut kirkon asia, koska köyhien puolesta puhuminen perustuu Jeesuksen opetuksiin ja esimerkkiin.  

Itselleni äärimmäisen köyhyyden kohtaaminen esimerkiksi asunnottoman ja pientäkin taloudellista apua kadunkulmassa kerjäävän ihmisen hahmossa on aina ollut minulle haaste.  

Tässä koen, että joudun kääntämään katseen itseeni: Mistä johtuu, että osattomuuden kohtaaminen näin häiritsee omaa rauhaani? Epämukavuus nousee ainakin osittain eettisestä ristiriidasta. Yhtäältä tiedän, mitä omaan etiikkaani lähimmäisen auttamisen tulee kuulua. Samalla huomaan vieroksuvani köyhyyden kouriintuntuvaa ja suorasukaista näkymistä. Ehkä epämukavuuden syynä on se, että oletan tämän apuani kerjäävän ihmisen tulevan itselleni vieraista olosuhteista, ehkä muualta kuin Suomesta? Ovatko tuntemukseni reaktiota vierauteen tai toiseuteen? Enkö kuitenkaan näe ihmistä köyhyyden takana? 

Olkoon epämukavuuden syy mikä tahansa, ajattelen, että tunteen huomaaminen on itsessään tärkeää. Se kertoo empatiasta, myötätunnosta, joka ilmenee sen tajuamisena, että toinen ihminen tarvitsee apua. Samalla se paljastaa itsekkyyteni, joka mielellään asettaa ehtoja sille, millaiseen ja kenen köyhyyteen olen valmis vastaamaan. 

Puheenvuoroni päätteeksi pidän tärkeänä painottaa, että vaikka kirkon – ja koko hyvinvoinnin kautta itsensä määrittelevän yhteiskuntamme – velvollisuutena on pitää mielessä köyhien asia, köyhyydessä itsessään ei ole sen enempää ihannoitavaa kuin äärettömässä rikkaudessakaan. Molemmat ovat vitsaus, joka estää näkemästä ihmiselämän ainutlaatuisuutta ja kauneutta, elämästä iloitsemista. Raamatussa Sananlaskujen kirjassa (Sananl. 30:7-9) on kohtuuden arvoa korostava rukous. Siihen on hyvä tämä puheenvuoro päättää. 

Kahta minä sinulta pyydän – 

niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: 

pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, 

älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. 

Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. 

Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan 

ja kysyä mielessäni: »Mikä on Herra?» 

Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa 

ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.